Toivunko koskaan?

Voi mikä vuosi tämä onkaan ollut. Päivä on mennyt täydellisessä alakulossa ja viimeiset pari tuntia olen vain itkenyt ahdistustani ulos. Samat kysymykset pyörii päässäni : Miksi helvetissä aloit käyttämään aineita?? Mikä sinut sai tekemään niin?? Mikä elämässäsi meni pieleen?? Mitä minä tein väärin?? Miksi en huomannut mitään?? Millainen oikeasti olet, tunnenko sinua lainkaan?? Valehteletko edelleen, niin kuin tapanasi on ollut?? Käytätkö muuta kuin kannabista??

Tuntuu että tukahdun tähän suruun ja toisaalta olen täynnä raivoa. Olen raivoissani siitä, että poika pilasi elämäni. Kaikki muuttui kerrasta-  valo elämästäni katosi, enkä löydä sitä enää takaisin. Miksi teit minulle näin? Tässäkö kiitos kaikista näistä vuosista joita olen sinua rakastanut ja hoivannut, pitänyt kuin kukkaa kämmenelläni. Tiedän, että kuulostan ihan naurettavalta. Itsesäälissä kieriskelevä ihminen on ärsyttävä. En tahdo olla tämmöinen, mutta haluan sanoa asian juuri niin kuin se itsestä tuntuu. Ja tältä tämä kaikki tuntuu.
En saa pois silmistäni sitä näkyä, kun kuvittelen poikani imppaamassa jotain sa*tanan butaania. Tai sitä, kun hän syö kärpässieniä. Tai ihan mitä tahansa muuta. Se näky on pahempi kuin pahin painajainen koskaan.

Olen ollut masentunut ja ahdistunut pitkään. Mutta vasta viime viikolla sain puhuttua asiasta lääkärin kanssa. Hän kirjoitti mielialalääke reseptin, jota en ole vielä hakenut. On iso kynnys aloittaa lääkkeen käyttö, mutta kyllä viimeistään tänään olen ymmärtänyt sen, ettei tämä tuska mene itsestään ohi. On pakko myöntää, että tarvitsen apua!

Kesä -13

On vierähtänyt pitkä aika viimeisestä päivityksestä. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon palautetta ja paljon on toivottu uusia kuulumisia!

Huomasin tuossa keväällä, että kirjoittaminen muuttui vaikeammaksi sen myötä kun poika sai tietää tästä blogista. Ei ollutkaan enää helppoa kertoa omista tunteistaan ja peloistaan...Mutta nyt aion taas niin tehdä :)

Poika muutti omaan asuntoonsa 1.5. Sen jälkeen tilanne tietysti muuttui, koska hän ei enää ollutkaan 24/7 silmieni edessä. Täysi-ikäinen nuori vastaa teoistaan itse. On tullut se kohta jossa hän oikeasti itse valitsee elämänsä suunnan. Pari ensimmäistä viikkoa hän otti ilon irti "vapaudesta" ja pilveä ja alkoholia kului reippaasti. Viikosta saattoi mennä 4-5 päivää päihteissä. Tilanne näytti huolestuttavalta ja tuntui ettei mitkään puheet auta- hän itse tietää miten on hyvä elää!

Mutta tuon parin viikon rellestämisen jälkeen hän yks kaks ilmoitti menevänsä töihin! Olimme koko alkuvuoden puhuneet hänelle työnteon ja opiskelujen tärkeydestä ja siitä, että huonoin kaikista vaihtoehdoista on jättäytyä kaiken ulkopuolelle- syrjäytyä.
En siis parempaa uutista olisi voinut kuulla!! Työpaikka ja yhteyshaussa opiskelupaikka syksyksi. Välimme muuttuivat pitkin kesää yhä lämpimimmiksi ja elämämme on ollut huomattavasti huolettomampaa kuin olisi voinut kuvitella. Hänen työpaikkansa oli aivan lähellä meitä ja siitä syystä hän kävikin koko kesän päivittäin kotona. Oli hyvä tulla kotiin syömään ja pesemään pyykkejä. Meidän välisestä luottamuksesta kertoo myöskin se, että hän antoi minulle asuntonsa avaimen siltä varalta, että jättää oman avaimensa sisäpuolelle tai kadottaa. Pieni asia, mutta kovin tärkeä juttu minulle.

Olemme puhuneet huumeista kesänkin aikana. Hän on vakuuttanut, että kaikki on hyvin....Hän ei käytä mitään muuta kuin kukkaa ja sitäkin vain parisen kertaa viikossa. Ei siis enää päivittäin, niin kuin aiemmin. Voimmeko luottaa tähän? Ehkä emme, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin yrittää ainakin luottaa? Onneksi mitään merkkejä muista aineista ei ole ollut näkyvissä....

Viikon kuluttua alkaa koulu. Uusi koulu kestää 3v. Työt hän lopetti viikko sitten ja viettää nyt siis parin viikon ansaittua kesälomaa. Tänään hän on lähtenyt parin kaverinsa kanssa "reissuun" ja aikoo samalla käydä 1. stoppipaikassa moikkaamassa hoitajia :) Sitä pysäytysjaksoa hän muistelee ihan hyvillä mielin ja selkeesti jäi kaipaamaan paria työntekijää. Toinen paikka, eli varsinainen Stoppari-jakso on katkeria muistoja tulvillaan. Se oli kuulema hänen elämänsä turhinta aikaa...

Kyselin tänään tyttäreltäni näistä poikani reissukavereista, että tietääkö hän millaisia poikia he ovat...millainen reissu mahtaa olla kyseessä....Hän vastasi, että no tiiäthän sinä. Samanlaisia polttelijoita. Kukkaa, kukkaa, kukkaa! Mistään muusta eivät edes puhu.
Niinpä.
On se loistava kasvi.

Takapakkia...

Pienen hetken sain iloita, pienen hetken sain toivoa, pienen hetken jopa uskoin.
Yksi pieni puhelu ja tuo kaikki katosi.
"Oon käyttänyt vaan vähän", hän jaksoi sanoa ja lopetimme puhelun.

Suuri muutos parempaan

Tänään tunsin suunnatonta riemua- poika on menossa huomenna hakemaan töitä ja todennäköisesti paikan saakin!! Tähän asti pelkkä ajatuskin moisesta on ollut pojan mielestä aivan turhaa...Omasta mielestään hän voi hyvin ottaa rennosti ja lepäillä siihen saakka kunnes koulut syksyllä alkavat. Mutta nyt jokin on liikahtanut hänessä itsessään. Hän kuulema kaipaa rytmiä elämäänsä ja lisärahakaan ei olisi huono juttu :) Vetelehtiminen ja "leppoisa elämä" on kuulema nyt nähty ja turha haaskata päiviä nukkumiseen.
Huh, huh.
Huh, huh.
Mitä muutakaan pystyn sanomaan? Riittää että hymyilen. <3

Uusimmat kuulumisemme

Onkin vierähtänyt jo pitkä tovi siitä kun viimeksi kirjoittelin. Jotkut teistä ovat ahkerasti pyytäneet uutta päivitystä- kiitos siitä! On kiva tietää, että jaksatte seurata tilannettamme edelleen.

Toukokuun alussa poika muutti kotoa omaan asuntoonsa. Hän sai kivan pienen yksiön ihan tästä meidän kodin läheltä. Muuttoon liittyi paljon erilaisia tunteita- haikeutta, surua, helpotusta, iloa...Uusi tilanne vaatii aina aikansa, ennen kuin siihen tottuu. Nyt minusta tuntuu siltä, että alan tottua ja sopeutua tähän hetkeen. Toki kaipaan yhteisiä iltahetkiämme, niitä jolloin poika aina istahti sänkyni reunalle juttelemaan ja sai oman rauhallisen hetkensä jakaa asioita kanssani. Ne oli kuitenkin hyviä ja tärkeitä hetkiä, vaikka suuria valheita ja salaisuuksia niihin sisältyikin.

Ensimmäiset pari viikkoa meni niin, että pelkäsin pahinta. Ajattelin mielessäni kuinka poika kavereineen alkaa pitämään kämppää jonain huumeluolan tapaisena mestana, jossa kaikki on sallittua ja elämä ihanan vapaata ja huoletonta narkkarielämää....Parisen kertaa soitettuani hänelle kuulin äänestä, että jotain oli käytetty. Huoli ja epätoivo iski kasvojani vasten jälleen. Tiesin, että paisuttelin asioita mielessäni. Näin karmivia tulevaisuuden kuvia ja kävin pahimpia pelkojani läpi.
Itseäni suojellakseni, lopetin soittelut ja yhteydenpidon kolmannella viikolla. Viikko kului ja vain isänsä piti poikaan yhteyttä. Itse en kyennyt siihen. Tarvitsin irtiottoa, tarvitsin aikaa.

Tuon viikon lopulla poikani alkoi olla huolissaan minusta. Tapasimme kerran ja hän näki heti kuinka pohjalla edelleen olen. Talven aikana vajosin aina vaan syvemmälle, eikä sieltä nouseminen tapahdu hetkessä. Hän kertoi kuinka ikävä hänellä on ollut ja tahtoo että tapaamme useammin. Hän pyysi minua luottamaan ja uskomaan kun kertoi, ettei ole "nyt enää" käyttänyt yhtään mitään aineita. Lupasin rakentaa tuota luottamusta takaisin hiljalleen, sitähän itsekin toivon. En sitten kysynyt mitä hän tarkoitti ajallisesti tuolla "nyt enää"....Puhuiko hän päivistä vai viikosta vaiko kahdesta. En tiedä.

Ensi syksynä alkaisi uusi koulu, johon oli pääsykokeet kuun alkupuolella. Edellisenä päivänä muistutimme häntä noista kokeista, mutta lähimuisti on niin kadonnut, ettei hän seuraavana päivänä enää muistanut sinne mennä. Niin surullista. Hän oli itse jo heittämässä pyyhkeen kehään, unohtamassa koko mahdollisuuden, mutta en voinut antaa asian vaan olla. Soitin koululle ja sain kun sainkin järjestymään hänelle uusintakoepäivän!!! Ja se oli tänään. Kaikki oli mennyt hyvin ja poika itse on luottavaisin mielin sen suhteen, että elokuussa istuu jälleen koulun penkillä. Toivon tuota hartaasti!

Eli periaatteessa kaikki on nyt hyvin. Tilanne on paljon parempi kuin mitä se voisi olla. Nyt täytyy vaan ruveta pitämään itsestä huolta ja taistelemaan tosissaan tuota pimeyttä vastaan. Jokainen pienikin hetki, jolloin tunnen hyvää mieltä, on kallisarvoinen hetki. Jokainen pienikin hymy kertoo siitä, että nousu on alkanut.
Hitaasti mutta erittäin varmasti nousen takaisin elävien kirjoihin itsekin!! :)

Pössyttelyä

Täällä sitä nyt elellään täysi-ikäisen pojan kanssa. Viikonlopun juhlinta tyhjensi pankkitilin nopeasti, silti joka päivälle on löytynyt rahaa tupakkaan. Selityksiä on löytynyt- tyhjien pullojen palautusta, kaverilta lainaamista jne. Olen aavistellut pahaa, mutta pyrkinyt elämään normaalia arkeamme. Aamuherätykset ovat hänelle painajaismaisia. Edelleen rytmi on se, että tahtoo valvoa yöt ja nukkua päivät. Tämä on ainoa asia josta sanaharkkaa on tullut.

Tänään minulla oli vahva tunne siitä, että kannabis on tullut takaisin kuvioihin. Soitin n.klo 18 pojalleni ja kuulin heti äänestä, että olin oikeassa. Puhe sammalsi. Ensimmäistä kertaa hän itse myönsi polttaneensa juuri. Nähtävästi avoimuus on nyt helpompaa, kun tietää etten kuitenkaan asialle voi mitään.
Kotimme säännöt ovat, ettei tänne tulla päihtyneenä, eikä mitään laitonta ainetta / kamaa tänne tuoda. Poika kuitenkin tuli pian kotiin ja väitti olevansa täysin kunnossa. Puheesta kuulin edelleen, ettei hän ole selvä ja silmistä näki että kannabista on poltettu. Sanoin hänelle, että voi hyvin mennä takaisin sinne mistä tuli, palataan asiaan huomenna! Poika lähti ovet paukkuen, hyvin loukkaantuneena kun en huolinut kotiin.....Sydäntä särki ja teki mieli huutaa hänet takaisin. Mutta en tehnyt niin. Halusin näyttää hänelle olevani tosissani.

Myöhemmin koitin soittaa hänelle ja muistuttaa siitä, että huomenna voi palata kotiin kun on selvin päin. Ei hän minulle vastannut puhelimeen. Isänsä kuitenkin tavoitti pojan ja sai kuulla, että on kaverinsa luona. Hyvä niin. Nyt tiedän, ettei hänellä ole hätää, saa varmasti jäädä sinne yöksi.

Vaikka olen useasti puhunut siitä, että kannabis menee kaiken edelle ja on poikani mielestä upeinta mitä maa päällään kantaa, niin siltikin vasta nyt, vasta tänä iltana tajusin sen, että teenpä minä mitä tahansa, rakastan hänet vaikka puhki, ei auta mitään. Minulla ei ole enempää keinoja. On vain katsottava miten hän aikoo elämänsä elää. Tukea ja apua voin aina antaa, mutta ne auttavat vain jos ja kun hän joskus kokee niitä tarvitsevansa- ja haluavansa.

Niin pistää vihaksi :/ 

Railakasta juhlintaa

Vihdoin se päivä koitti. Kauan hän on tätä odottanutkin, vaan nyt se on tässä ja nyt-
täysi-ikäisyys :)
Kaksi päivää ja yötä poika juhli tuota upeaa merkkipaalua, mutta onneksi "vain" alkoholin voimin. Omien sanojensa mukaan kannabista ei kenelläkään ollut, eikä sitä tehnyt mieli lähteä etsimään. Toivon että tuo on totta...Hieman jopa luotan tuon olevan totta. Porukka jossa poikani juhliaan vietti, on suurelta osin kovin huumevastainen ja olen tyytyväinen, että valitsi juuri heidät biletyskavereikseen.

Kaikki mennyt siis ihan hyvin tähän saakka :) Omaa asuntoa hän odottaa ja tulevalla viikolla varmastuu saako hän haluamansa yksiön vaiko ei. Jos tärppää, muutto on jo 1.5.
Voi siis olla, että elellään nyt viimeistä viikkoa saman katon alla....Huoh. Niin nopeasti tuo aika menee. Hän oli ihan vasta eilen pienen pieni poika <3

Reindeerspotting

Katsoin yöllä YleTeemalta tuon dokumenttileffan Reindeerspotting- pako Joulumaasta. Muistan kun kyseinen huumenuorista kertova elokuva ilmestyi. Esikoiseni oli sen ystävänsä kanssa katsonut ja se puhututti heitä kovin. Mielenkiinnosta katsoin sen silloin itsekin ja järkyttävää ja surullista katsottavaahan se olikin. Käsittelimme aihetta esikoiseni kanssa paljon ja muistan sanoneeni silloin, etten anna poikani ( sisartaan 3 vuotta nuorempi )  sitä vielä nähdä. Ikäraja 18v ja se riitti syyksi kieltää tuo häneltä.
Silloin tuosta dokumenttileffasta puhuttiin tosiaan paljon ja lehdet kirjoittelivat pääosassa olleen pojan kurjasta kohtalosta. Tokihan se kovin kiinnosti myös n. 15-vuotiaita nuoria ja poikanikin oli sen ehtinyt jo kaverinsa luona katsomaan. Kysyin häneltä silloin, millaisia ajatuksia tuo hänessä herätti, mitä hän tykkäsi siitä? Muistan kun poika tokaisi lyhyesti : "Just siistii!" ..........Tokihan hän sitten perui sanansa ja selitti miten hirveetä touhua se oli ja miten jotkuu voikin sortua käyttämään huumeita jne.
Nyt tiedän, että hän varmasti tarkoitti juuri tuota ensin sanomaansa. Loppu oli sitten äidin mieliksi sanottua. :(

Telkku.comin  leffa-arvostelussa Tuomas Riskala sanoo näin :

"Suomalaisten heroiininuorten arki avautuu 64 000 teatterikatsojaa keränneessä kohudokumentissa, jolle lätkäistiin K-18-ikäraja. Se on järjetöntä, sillä Reindeerspotting – Pako joulumaasta on nimenomaan nuorten kielellä tehtyä, kaunistelematona huumevalistusta. Tämä dokumentti pitäisi näyttää kaikille teini-ikäisille"

Minä olen eri mieltä Tuomaksen kanssa. Mielestäni tuo ei toimi huumevalistuksena teini-ikäisille. Voin hyvin kuvitella kuinka esim. 13-16-vuotiaat ajattelevat tuosta juuri niin, että vähänkö siistii, pitävät hieman vanhempia "jolähesaikusia" idoleinaan ja esikuvinaan. Eivät nuoret näe tuossa sitä samaa traagisuutta jota me aikuiset näemme- he näkevät tuossa elämää. Sitä siistiä, kiellettyä elämää. Tällöin vaikutus on juuri päinvastainen kuin huumevalistuksella pitäisi olla.

Minun poikani kohdalla asia ainakin on mennyt juuri näin. Ei tehonnut tuo dokkari, vaan juuri samoihin aikoihin on alkanut poikani tutustuminen erinäisiin huumeisiin- myös subutexiin :(

Home sweet home

Tänään siis sain pojan kotiin. Hymyssä suin ja kovin helpottuneena hän palasi "maailman parhaaseen paikkaan"- kotiin. Onhan tuota iloa ja riemua kiva katsella ja itsekin olen ollut ihan hyväntuulinen ja rento. Kertaakaan ei ole tänään tullut sanaharkkaa mistään :) Mikään ei enää palaa ennalleen, mutta nyt katse kohti tulevaisuutta, parempaa sellaista! 

Siitä olen erittäin onnellinen, että olemme näinkin sopuisasti ja hyvissä väleissä. Poika ei syytä meitä vanhempia mistään, eikä ole mitenkään katkera siitä, että joutui katkolle- eristykseen ulkomaailmasta. Hän ymmärtää sen, ettemme voineet tehdä muutakaan. Hän ymmärtää sen, ettemme tehneet sitä pahuuttamme tai ilkeyttämme, vaan vain ja ainoastaan häntä auttaaksemme. Teimme sen rakkaudesta ja huolesta.

Tällä hetkellä kaikki on siis niin hyvin kuin vaan voi tässä tilanteessa olla. Ja siitä olen kiitollinen.

Ohi on!

Nyt se on ohi. 104 vuorokautta kahdessa eri laitoksessa ja huomenna poika saapuu kotiin. Aamukammassa siis yksi piikki jäljellä!!

Viime viikot ovat olleet kovinkin riitaisia. En muista yhtään sellaista tapaamis- tai soittokertaa, ettemmekö olisi riidelleet. Nopealla tempolla ollaan saatu riita pystyyn ja yhtä nopeasti sitten tehty sovinto. Räjähdysalttiit ajat siis takana....ja ehkä edessäkin! Piti ihan miettiä mistä moinen johtuu. Pojan  kanssa ei ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Hankalistakin asioista olemme aina selvinneet puhumalla. Mutta nyt tilanne on siis ollut ihan toinen.
Selitän tämän muutoksen itselleni niin, että luotin tähän katkojaksoon paljon. Luotin ja uskoin siihen, että tänä aikana poika tulee järkiinsä ja hänen asenteensa päihteisiin muuttuisi. Mutta niin ei käynyt. Hän on edelleenkin kovin päihdemyönteinen. Aikuisten toiveesta hän jättää muut aineet ja huumeet pois, mutta tuota kannabista ei jätä vaikka mikä olisi. Alkoholi + kannabis jäävät elämään, mutta nekin hyvin kontrolloidusti ja satunnaisesti. Näin hän vannottaa itselleen ja meille vanhemmille. Ja sillä mennään - luotetaan hänen kontrolliinsa ja  lujuuteensa pysyä ns. "viihdekäyttäjänä".

Omat toiveeni eivät täyttyneet, eivätkä pelkoni ole kadonneet. Pettymystäni puran poikaan. On hyvin vaikea kuunnella hänen puheitaan suuttumatta. Olemme täysin eri planeetoilta, niin kaukana ovat mielipiteemme toisistaan. Kuulen hänen puheistaan edelleen jonkinlaista ihannointia (pikku)rikollisuutta kohtaan. "Elämässä pitää olla jännitystä, muuten ei ole kivaa". Hän ei halua olla "kunnon kansalainen". Se olisi tylsää. Kysyin millainen sitten on kunnon kansalainen, niin poika vastasi : Sellainen, jolla ei ole elämää....Se vaan käy töissä ja tulee kotiin. Taas töihin ja taas kotiin. Se että ihmisellä olisi mielekästä tekemistä ( työ, opiskelu ), hyviä ystäviä, mahdollinen parisuhde ja perhe, harrastuksia jne. ei kuulema riitä. Se on just sitä tylsää, jota hän ei halua!

En enää tiedä mitä sanoisin pojalleni. Ehkä on parempi olla hiljaa. Olla hiljaa ja odottaa....Jospa jonakin päivänä vielä....

Loppu häämöttää

Pääsiäinen sujui rauhallisesti kotona ja poika pysyi ilman päihteitä. Hyvä tietysti niin. Mutta ainoa motivaatio siihen on pian koittava vapaus. Parisen viikkoa jäljellä ja sitten tämä taistelu on tältä osin ohi.
Tänään oli jälleen yksi palaveri. Mitä tästä kaikesta on ollut hyöytä? Itselläni ainakin on kovin pettynyt ja tyhjä olo. Yritin parhaani, taistelin minkä pystyin, mutta lopputulos on se, että jälleen kerran kuulimme tuosta loistavasta kasvista, jonka käyttöä ei kannata edes harkita lopettaa. Vähentää kyllä, mutta ajatuskin siitä, että sen käytön voisi lopettaa kokonaan- ihan vaikka vain siksi, että se sattuu olemaan laiton päihde- ei ole edes vaihtoehto. Kannabis on kuulema hänelle juuri se ainoa ja oikea rentoutumiskeino. Poika kyllä myöntää, että tapoja tuollaiseen rentoutumiseen on muitakin, mutta "jotkut sopii jollekin, jotkut sitten taas toisille".

Nyt on parhaillaan taas kotiharjoittelu meneillään ja huomenna hän menee katsomaan itselleen vuokra-asuntoa. Jos tuo tärppää, poika itsenäistyy jo heti toukokuun alussa! Häpeän ajatuksiani ja tunteitani....En tunne minkäänlaista surua tai haikeutta, kun ajattelen tuota muuttoa. Kun 1. lapseni itsenäistyi pari vuotta sitten, muistan miten surullinen ja haikea mieleni oli. Monena iltana itkin salaa eron kyyneleitä, kävin tyttäreni lapsuutta ja nuoruutta läpi, pohdin ilojamme, kaduin surujamme, tein tuota erotyötä häneen pitkään. Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Hetkittäin tunnen jopa iloa siitä, että poika muuttaa pois. Tiedän, että yhteydenpitomme jatkuu, välimatka ei tule olemaan pitkä, mutta se tulee olemaan riittävä....Sen jälkeen pystyn jälleen hengittämään kodissamme.

Olen pettynyt. Olen vihainen. Olen menettänyt uskoni itseeni äitinä, kasvattajana. Kaiken piti mennä toisin. Lähitulevaisuudessa meidän piti iloiten saatella poika omaan asuntoonsa. Turvallisin ja kiitollisin mielin seurata hänen aikuistumistaan, hänen omien siipiensä vahvuutta ja kantavuutta. Sen jälkeen työni lasten ja nuorten hyväksi piti jatkua. Olin suunnitellut 1-2 sijaislasta perheemme jatkoksi. Vielä vuosi sitten olin varma siitä, että minussa riittää paljon voimavaroja ja rakkautta uusille tulokkaille. Mutta sitä ennen halusin antaa poikani rauhassa, omaan tahtiinsa itsenäistyä. Olin varautunut siihen, että halutessaan hän saa asua kotona vaikka vuosia vielä ja salaa toivoinkin, ettei hän pitäisi kiirettä kotoa pois muuttamisella. Mutta toisin kävi.
Nyt kotimme on liian suuri, liian autio. En voi jäädä siihen asumaan pienimmän kanssa kahden. Mekin etsimme itsellemme uutta kotia. Uutta alkua.

Viidakkorummut pärisee

En ole osannut vähään aikaan kirjoittaa mitään. Tieto blogistani levisi nuorison keskuudessa ja lopulta poikanikin sai Stopparissa tästä kuulla. Olen kirjoittanut tätä kuin päiväkirjaa- täysin sydämestäni, rehellisesti omia tunteitani läpikäyden. Nyt kun tiedän, että kirjoittamani asiat kerrotaan pojalleni ja on vain ajan kysymys kun hän itse tulee tätä lukemaan, tuntui hankalalta kirjoittaa. Anonyymina se oli helpompaa.
En oikein tiedä miksi näin on? Kuitenkin kaikesta tästä olemme pojan kanssa puhuneet, olen näyttänyt tunteeni avoimesti, kertonut mielipiteeni asioista jne. Silti minulla on tunne, että jokin särkyi sillä hetkellä kun viidakkorummut alkoivat päristä.

Kun sain viime kotiharjoittelun jälkeen kuulla, että seulat olivat kannabiksen osalta positiiviset, romahdin täysin. Olin hirveän täynnä vihaa ja suuttumusta. Löin pojalleni luurin korvaan, enkä kyennyt puhumaan hänelle mitään. Hiljaisuutta kesti viikon, emmekä soitelleet kertaakaan. Sen jälkeen sain häneltä kirjeen. Poika pyyteli hirveästi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä sen, jos en pysty häneen enää koskaan luottamaan. Halusi kuitenkin kuulla, onko hänellä koti odottamassa sen jälkeen kun katko on ohi.
Tuon kirjeen jälkeen soitin hänelle ja kerroin, että totta kai koti ja perhe on häntä odottamassa. Emme ole häntä hylkäämässä. Mutta meillä on sääntömme. En suostu siihen, että hän säilyttää kotona mitään laittomia aineita, kannabista, piippuja tai bongeja. Ne eivät saa koskaan päätyä hänen huoneeseensa. "Täytyy sitten jättää ne ulos", vastasi poika. Eli....Hän ei aio luopua kannabiksesta. Hän ei halua luopua siitä. Minulla on tunne, että hänen päässään on ajatus- tapahtui mitä hyvänsä, kannabis on aina se ykkösjuttu! Tuosta olen surullinen, pettynyt, vihainen. Kotiin ei ole muuttamassa päihteetöntä nuortamiestä, se on nyt selvää.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut, että jos tietäisin pojan käyttävän kannabista satunnaisesti, esim. 1-3 kertaa kuukaudessa, sen pystyisin jotenkin kaiken tämän jälkeen katsomaan läpi sormieni....Ja tuonkin tiedon on joku pojalle kertonut ja nyt hän ilmoitti minulle, ettei mitään syytä huoleen- hän ei aio palata entiseen, vaan käyttää kannabista vain 1-3 x kuukaudessa. Eli hän edelleen puhuu minulle juuri niin kuin uskoo ja tietää minun haluavan kuulla. Tuntuu siltä, että kaiken tämän taistelun jälkeen juuri mikään ei ole hänessä muuttunut. Katuuko hän sitä, että viime lomilla poltti? Ei. Hän harmittelee vain sitä, että jäi kiinni ja että minä sain tietää. Hän on itselleen kiukkuinen siitä, että oli niin huolimaton seulojen kanssa ja kärähti......! Ihan niin kuin tuo olisi se ongelma tässä tilanteessa :( Mutta...Eihän hänellä mitään päihdeongelmaa olekkaan. Kärpäsestä on tehty härkänen, näin sanoo edelleen.
Ja tuo saa minut surulliseksi. Eikä hän ymmärrä miksi.

Pääsiäinen ja kotiharjoittelu edessä. Huomenna poika tulee kotiin, maanantaina vien hänet pois. Nyt minulla on tunne, etten odota viikonlopulta mitään, en toivo mitään, enkä myöskään pelkää mitään. Vastuu on hänellä itsellään. On selkeästi tullut hetki, jolloin löysään ohjaksia. Parhaani olen yrittänyt, enkä oikein enempää kykene tekemään.

Hyvää pääsiäistä teille kaikille <3

"Et voi tehdä tätä mulle"

Pojallani olisi ollut Stopparia jäljellä tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen oli tarkoitus palata kotiin. Tuosta parista viikostakin suurimman osan hän olisi saanut olla kotilomilla. En pysty käsittämään kuinka tärkeää tuo kannabis hänelle on! On pakko uskoa, että se menee k a i k e n edelle. Millään ei ole väliä, kunhan saa pössytellä pilveä!
Muutaman pettyneen sanan sanoin pojalle puhelimessa ja tokaisin että teit sitten valintasi- pysy nyt sitten siellä suljettuna kunnes täytät 18v. "Et voi tehdä tätä mulle", vastasi hän. Löin luurin korvaan. Noh, tuohon täysi-ikäisyyteenkään ei mene enää kuin kuukausi. Sen jälkeen hänelle koittaa vapaus.

Kaikki on sekaisin. Tunteet myllertää laidasta laitaan. Kyyneliä näyttää riittävän, vaikka joskus jo luulin itkeneeni itseni kuiviin.

7 vuorokautta Stoppari pitää poikaa sisätiloissa. Liikkumisen rajoitus astui taas voimaan, eli poika tipahti ykköstasolle jälleen. Mutta sen jälkeen kaikki on minusta kiinni....Otanko pojan viikon päästä taas lomille? Otanko kahden viikon kuluttua? Ja tärkein kysymys : Mitä sitten kun hän pääsee kokonaan kotiin...Hän asuu kotona kunnes löytää oman asunnon itselleen. Miten voin elää hänen kanssaan saman katon alla, tietäen ettei hän elä ilman päihteitä? Kodissani on säännöt, joita hänen on noudatettava. Mutta jos homma ei toimi, mitä sitten? Tiedän, etten koskaan voisi rakasta lastani heittää kadulle. Siihen minulla tuskin koskaan olisi sydäntä.
Mutta jos hän jatkaa itsekeskeistä elämäänsä, välittämättä muista perheenjäsenistä, niin jotainhan ON tehtävä!

Kuulin ohjaajalta tänään, että poika on ollut kovin hiljainen. Pohtii kuulema sitä, kuinka ihmeessä seulat oli positiiviset, vaikka hän poltti vain vähän?!
Toivoisin hänen miettivän ihan jotain muuta......

Enää ei ole sanoja

Soitto Stopparista. Kotiloman jälkeiset seulat olivat positiiviset kannabiksen osalta. Pilveä on siis polteltu.
En jaksa tätä enää.

Milloin uskallan hymyillä?

Poika kotona ja kaikki hyvin. Ulospäin näyttää varmasti siltä, ettei mitään hätää ole koskaan ollutkaan. Kaikki on kuin ennen....Nauretaan, jutellaan, hassutellaan, vietetään aikaa yhdessä. Mutta. En osaa olla aidosti onnellinen. Suru, huoli, pahat muistot ja pettymykset asuvat ihan ihon alla, lähes iholla. Pelkään että ne eivät katoa koskaan, enkä koskaan saa enää tuntea aitoa onnea. Sellaista pitkää onnellisuuden tunnetta, joka ei samassa hetkessä katoaisi pois. Pieniä onnen hetkiä toki on, mutta aina niitä varjostaa pelko.
En tahtoisi pelätä. Tahtoisin luottaa ja uskoa. Tahtoisin olla oma itseni. Tahtoisin löytää sen minän takaisin, joka katsoo elämää iloisin silmin, luottaen ja uskoen hyvään. Tahtoisin jälleen iloita elämän pienistä iloista, niistä jokapäiväisistä arkisista asioista, jotka ovat aina tuoneet elämääni hymyn. Enää nuo asiat eivät ole automaattisia, vaan joudun listaamaan niitä itselleni. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että elämässä on paljon hyviä asioita joista saa voimaa ja iloa. Päivittäin mietin tuota listaa päässäni ja sen turvin selviydyn iltaan. Mutta muistuttamatta itseäni, en näe enkä koe noita ilon aiheita.
Tämmöinen ihminen en halua olla. Häpeän tätä rypemistä päivästä toiseen. Häpeän väsymystäni, enkä myönnä kenellekkään tahtovani vain nukkua!!

Olen taistellut tämän huumeasian kanssa viime syksystä alkaen, enkä enää enempää voi tehdä. Luulen ainakin niin, että nyt olemme siinä pisteessä, etten voi muuta kuin olla tukena, kannustaa ja tsempata. Täysi-ikäisyys kolkuttaa jo ovella ja sen myötä vastuu siirtyy pojalle itselleen...Hänen valintansa, hänen elämänsä.

Olen onnellinen siitä, että pojalle järjestyi apua niin nopeasti. Nämä päihteettömät laitosjaksot ovat tehneet hänelle hyvää. Itsekin sanoo, että on ollut paljon ylimääräistä aikaa pohtia asioita, laittaa asiat vaakakuppeihin ja miettiä mitkä valinnat johtavat mihinkin. Hän sanoi pitävänsä huolen siitä, ettei pikkuveli koskaan tule seuraamaan hänen jalanjälkiään. Ihan kaikkea ei elämässä kannata oppia kantapään kautta- helpommallakin voi selvitä. Lohdullista kuultavaa <3




"Lapsia ja kelloja ei pidä lakkaamatta vetää,
niiden on annettava myös käydä."

- Jean Paul

Luottamuksen rakentelua

Tänään kävin pitkän puh.neuvottelun Stopparin kanssa koskien tulevaa kotilomaa. On hienoa, että minua vanhempana kuunnellaan, mielipiteitäni arvostetaan ja pääosin lomilla mennään nyt minun ehdoillani.
Nyt on ollut aikaa vetää henkeä, onhan poika ollut turvassa jo pidemmän aikaa. Edellinen kotilomakin oli stressitön ja huoleton, olihan sääntönä se, ettei poika liikkunut yksin missään. Ei ollut mahdollisuuksia repsahtaa, eikä houkutukset olleet nenän edessä. Mutta nyt on toisin. Nyt alkaa ne ajat, jolloin pojan on itse alettava tekemään töitä päihteettömyytensä eteen. Vaikeat ja ratkaisevat ajat ovat siis käsillä...

Mitäpä tässä vaiheessa muutakaan voi kuin yrittää luottaa ja uskoa poikaan. Täytyy muistaa se, että hänellä kuitenkin on nyt tahto aloittaa aivan toisenlainen elämä. Hän haluaa olla ilman päihteitä, hän haluaa aloittaa syksyllä jälleen opiskelut. Hän haluaa itsenäistyä, muuttaa omaan asuntoon. Kaikki nämä ovat terveitä suunnitelmia ja niistä minunkin pitää olla hyvin tyytyväinen. Tilanne voisi olla aivan jotain muuta! Tuo on pidettävä mielessä ja käännettävä rohkeasti katse kohti parempaa tulevaisuutta :) Ja heti kun sanon noin, tiedän etten täysin kykene tuohon. Se on helpompi sanoa kuin toteuttaa... Sisälläni kuitenkin asuu  pelko siitä, että houkutukset ovat liian suuret, kaveriporukka palaa entiselleen ja salaa ja huomaamatta tilanne riistäytyy hänen käsistään.
Mutta teen kaikkeni etten ala suremaan asioita etukäteen. Sehän nyt olisi vähintäänkin tyhmää. Tulevana viikonloppuna poika saa siis liikkua vapaasti, mutta kotiintuloajaksi määräsin klo 22. Stopparin työntekijä oli myöskin sitä mieltä, että noin on hyvä. Löysyyttä on nyt annettava ja katsottava mihin se johtaa :-o

Onnellista yhdessäoloa

Vihdoinkin sain pojan kotiin lomille! N. 1.5kk hän olikin laitoksessa yhtä mittaa. Tuo aika on tuntunut kovin pitkälle ja ikävä on ollut puolin ja toisin välillä kovakin.

Näin ensimmäisellä lomalla ehdoton sääntö on ollut se, ettei poika saa liikkua missään ilman minun tai isänsä seuraa. Hänen on pitänyt olla valvovan silmän alla koko ajan, mutta tuo ei ole ollut mikään ongelma. Olemme ihan vaan keskittyneet yhdessäoloon, pitkiin keskusteluihin ja pieniin arkisiin puuhasteluihin. Hyvin on aika mennyt ja kodin ilmapiiri on ollut jälleen kotoisan mukava :)

Tällä hetkellä en vielä voi puhua mistään syvästä luottamuksesta poikaani kohtaan, mutta näinä päivinä käytyjen jutteluiden perusteella uskon siihen, että hänellä itsellään on kyllä vakaat aikomukset luopua päihteistä. Hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa myös siitä, että on ymmärtänyt miten iso "juttu" tämä on meille läheisille ollut, eikä aio enää satuttaa meitä enempää. Katuu valheitaan, katuu tekojaan, katuu valintojaan. Hän haluaa "normaalin" elämän, opiskelupaikan, ammatin, oman kodin jne. Tuo kaikki kuulostaa niin terveeltä, niin hyvältä, että olen kovin iloinen tästä hetkestä. Nautin tästä tunteesta mikä minulla nyt on - uskosta parempaan huomiseen!

Kun kuuntelen poikaani, olen täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisumme laittaa hänet katkolle, oli juuri oikea. Vaikka hän on matkalla taistellut ja uhonnut, ollut hyvinkin vihainen ja katkera, niin nyt näkee myös niitä positiivisia tuloksia hänessä. Hänellä on ollut paljon aikaa miettiä ja pohtia elämäänsä, nähdä sitä vähän eri silmin ja ymmärtää jopa ne kohdat joista me aikuiset niin kovin huolta kannamme. Tällä hetkellä uskon, että tämä jakso oli hänen pelastuksensa.
Se mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun hän on täysi-ikäinen, jää tietysti nähtäväksi. Pääasia kuitenkin on, että hänelle on muodostunut myös sitä OMAA tahtoa muuttaa elämäänsä. Se tahto ei ole enää pelkästeen ulkoa päin tulevaa....

On hyvä hetki hymyillä ja hengähtää hieman. Ristiä kädet ja kiittää siitä, että tilanne on tällä hetkellä näin hyvä. Se voisi olla ihan jotain muuta. Tänään en itke. Katson kuinka poika astuu junaan, vilkuttaa minulle hymyillen ja huutaa : "Pian nähdään taas" !
<3

Kotiloma häämöttää

Päivät on olleet todella vaihtelevia. On hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat pieniltä ja näen tulevaisuuden valoisana. Olen täynnä toiveikkuutta ja uskoa. Ja on päiviä jolloin kaikki huolettomuus on tipotiessään, tilalla vain synkkiä varjoja, pelkoja ja mihinkään hyvään on mahdoton uskoa. Pojalla itsellään "kaikki ok", ainakin niin sanoo. Päivät ovat pitkiä ja mitään tekemistä ei tunnu Stopparissa olevan. Kaikki Pleikkaripelit on pelattu moneen kertaan, pelikortit hajoaa käsiin, kirjat ja Aku-Ankat luettu. Mutta sanoi itsekin, ettei ole tarkoituskaan olla missään viiden tähden hotellissa ja on päättänyt kestää vielä tulevankin kuukauden. Niin. Tasan kuukauden kuluttua jakso päättyy ja poika palaa kotiin. Sen aikaa voin vielä hengittää vapaasti, mutta millaiset ajat meillä sitten alkaa, jää nähtäväksi.

Huomenna matkustan Stoppariin ja allekirjoitan sopimuksen joka koskee tulevaa kotilomaa. Normaalisti 1. loma on vain yhden yön, mutta sain sovittua niin, että poika saa olla kotona 2 yötä- pitkän välimatkan vuoksi. En tiedä mitä tuo sopimus pitää sisällään, huomenna se selviää.

Eilen kuulin kaveriltani, että hän on tiennyt poikani huumeiden käytöstä jo viime kesästä lähtien. Hänen oma samanikäinen poikansa oli tiennyt asiasta kotonaan kertoa. Tuntui kyllä kurjalta. Sanoin, että olisin toivonut kuulevani tuollaisen asian silloin heti!! Mielestäni tämmöisessä asiassa aikuinen ei voi ajatella niin, ettei viitsi kertoa, ei halua puuttua....Pitää viitsiä ja  pitää haluta puuttua!! Jokaisen aikuisen pitäisi ymmärtää tuo, että mitä nopeammin asiaan puututaan, sen parempi. Ei huumeiden kanssa jäädä odottelemaan "sopivaa hetkeä" jolloin kenties ja ehkä asiasta kerrotaan.

Poika kenen kanssa oma poikani viime ajat on huumeita kokeillut ja kannabista poltellut, muutti joulukuussa toiseen kaupunkiin. Pidin sitä erittäin hyvänä asiana, vaikka tiedänkin, että kyllähän näitä pilvipääkavereita löytyy tilalle helposti....Mutta nyt kuulin, että samoihin aikoihin kun oma poikani kotiutuu, tämä toinen poika muuttaa takaisin tänne. Huoh. Ja siitähän poikani riemastui- tosi hienoo, paras kaveri tuleekin takasin!!! Niinpä. Ja sitten minun pitäisi uskoa, että huumeet on taakse jäänyttä elämää ja että poikani kyllä pystyy kieltäytymään vaikka seuralainen käyttäisikin. Ihan pikkuisen on vaikea tuota uskoa.....Ja sieltähän ne pelkoni taas nousevatkin esiin.

Mutta askel kerrallaan. Ensin on vuorossa siis parin päivän kotiloma! Katsotaan miten se sujuu.

Taskujen tyhjennys

Tänään on ollut erityisen kurja päivä. Mieli on maassa ja tuntuu että naamaan ihan sattuu tämä vakavuus...Mikään ei tuo edes pientä hymyä kasvoille.
Miksi taas olen näin maassa, miksi tunnen näin syvästi, miksi olen niin hirveän surullinen? Suruuni löytyy selvät syyt, siksi en osaa vielä olla tarpeeksi huolissani itsestäni ja voinnistani. Vaikka on hetkiä jolloin olen varma siitä, etten pärjää enää ilman jotain lääkettä ja olen jo puhelin kourassa soittamassa itselleni lääkäriaikaa. Mutten ole niin tehnyt. En halua lääkkeitä. En halua koukuttua mihinkään uni- tai mielialalääkkeeseen. Tilanne olisi toinen, jos ahdistukseen ja masentuneisuuteen ei olisi mitään järjellistä syytä. Näin ajattelen...En tiedä olenko oikeassa ja toiminko edes järkevästi, mutta katsellaan nyt tilannetta. Eiköhän se lääkäriin menokin tule eteen jos on tullakseen....

Lapsiaan kasvattaa suurella rakkaudella. Uskoo toimivansa juuri oikein, luottaa itseensä, kykyihinsä ja taitoihinsa. Tietää tekevänsä virheitä, mutta ottaa niistä opikseen ja luottaa siihen, ettei lapset mene rikki, eikä maa heidän altaan murene, vaikkemme täydellisiä kasvattajia olekkaan.
Omat lapsenikin olen pyrkinyt kasvattamaan niin, että he aina tietävät minun olevan heidän puolellaan, heidän tukenaan ja apunaan. Olen aina valmis olemaan läsnä, kuuntelemaan ja ohjaamaan, tukemaan ja kannustamaan- on tilanne mikä hyvänsä.

Tärkeimmät asiat joita olen pyrkinyt äitinä vaalimaan, ovat :

AVOIMUUS
YKSILÖLLISYYS
YHTEISÖLLISYYS
TURVALLISUUS
LÄHEISYYS

Jos ja kun nuo asiat perheen sisällä toimivat, moni asia on jo hyvin ja kohdallaan. 

Ja silti olemme nyt tässä pisteessä, että lapsi on huumeiden sekakäyttäjä ja katkolla Stopparissa. Huomaan päivittäin pohtivani yhtä ja samaa asiaa- tunnenko lainkaan omaa lastani? Asiat joita vuosien varrella olemme puhuneet ja käyneet läpi, ovat tuntuneet kovin itsestäänselviltä.
Esim. rehellisyys/avoimuus, huumeisiin ei sekaannuta, mitään ei varasteta- ei mistään, ei koskaan. Ihan aina on poika itsekin sanonut, ettei voisi kuvitellakkaan varastavansa esim. kaupasta. Eikä olisi koskaan niin tyhmä, että alkaisi käyttää huumeita. Ja todellisuudessa kaikki onkin mennyt juuri päinvastoin. Hän on varastellut, näpistellyt, valehdellut, salannut, käyttänyt huumeita. Pettymystä on vaikea kestää. Kyllä, olen pettynyt, eikä sitä ole edes vaikea myöntää. Ja mistä se pettymys tulee? Siitä, ettei omat toiveeni ja tavoitteeni toteutuneet....Olinhan toivonut pojasta aivan toisenlaista. Olin mielessäni elänyt hänen nuoruutensa, suunnitellut kuinka kaikki etenee jne. Ja nyt saan sitten olla pettynyt, koska hän onkin omanlaisensa yksilö, ei sellainen kuin minä kuvittelen.

Helposti me äidit sanomme omista lapsistamme, että "tunnemme heidät kuin omat taskumme". Itsekin olen noin sanonut ja luullut sen olevan ainakin lähes totta. Tätä asiaa itkin juuri eilen rakkaalle ihmiselle ja hän sanoi viisaasti näin : "Kyllä uskon, että vanhemmat voivat tuntea lapsensa "kuin omat taskunsa",mutta harvoinkos taskun pohjalta löytyy tunnistamattomia nappeja, unohtuneita lappuja ja saumoista outoa töhkää, kun kääntää taskun nurinpäin". Näinhän se on. Nyt on omat taskuni käännetty nurinpäin ja kaikki nöyhtä ja töhkä on taskun pohjilta kaivettu esiin. Nyt elän sitä vaihetta, että tutustun tuohon "ylimääräiseen" töhkään, eikä se minua miellytä.
Mutta kovin tärkeää on, että taskut on nyt puhdistettu ja toivon, ettei samaa tarvitse tehdä kovin pian ainakaan uudestaan!

( Pojan vuosien takainen pilapiiros äidistä ja hänen 3 lapsestaan :) )

"Vittu mitä paskaa"

Heti alkuun pyydän anteeksi tämän postauksen otsikkoa. Rumaa...

Päivät vaihtelevat kovasti. Välillä oma oloni on ollut jo ihan suht hyvä ja rauhallisen luottavainen, kun taas toisena hetkenä mieli on musta ja pelot painavat minut maanrakoon. Kuulema hyvin luonnollista reagoida noin, vaikkakin raskastahan se on. Tahtoisin herätä tästä painajaisesta. Tahtoisin saada hymyn takaisin kasvoilleni. Tahtoisin saada uskon huomiseen heräämään henkiin.

Tässä välissä meillä on ollut Stopparissa kaksi palaveria. Ensimmäinen ns. alkupalaveri ja toinen ns. perhetapaaminen, jossa olin yksin edustamassa perhettämme. Pojalla mieli muuttuu aina sen mukaan millä tuulella hän sattuu olemaan. Viime torstaina palaveri päättyi ihan hyvissä merkeissä. Poika ilmoitti, ettei haluakkaan muuttaa omalta paikkakunnaltamme mihinkään ( esim. Helsinkiin ), vaan haluaa jäädä tänne opiskelemaan. Kertoi tajunneensa sen, ettei huumeita missään pääse pakoon ja päihteettömyyteen riittää oma päätös kieltäytyä niistä. Hän ilmoitti tahtovansa asua kotona ainakin tämän kevään ja ensi kesän. Jos ja kun opiskelupaikka löytyy syksyksi, sitten hän voisi hakea omaa asuntoa ja aloittaa itsenäistymisensä. Fiksusti ilmoitti myöskin sen, että haluaa olla ja asua lähellä meitä vanhempia, koska tietää saavansa parhaan mahdollisen tuen juuri meiltä.
Kaikki tuntui siis menevän juuri oikeaan suuntaan ja olin hänen päätökseensä tyytyväinen. Uskalsin jopa nähdä hänet huumeista vapautuneena- omasta tahdostaan, ei toisten painostuksen vuoksi.

Sunnuntaina matkustin jälleen Stoppariin ja pidimme perhetapaamisen. Kävimme paljon asioita läpi - sekä tämän hetkisestä laitoselosta, että huhtikuun alkupuolella tapahtuvan kotiutuksen osalta. Poika on koko ajan tiennyt, että kotiin muuttamisen ehtona on päihteettömyys. Otin tuon asian puheeksi ja poika oli ihan että joo, joo. Asia on ihan selvä hänelle. Hän aikoo jättää kaikki huumeet pois. Sanoin sitten, että jos meille vanhemmille herää epäily käytöstä, aiomme pyytää häntä antamaan seulat, todistaakseen puhtautensa. Samaan syssyyn selitin sen, ettemme pysty luottamaan hänen sanaansa kaiken tämän jälkeen. Niin usein, niin monta kertaa se meidän luottamuksemme on romahtanut, eikä sen palauttaminen tapahdu sormia napsauttamalla. Tässä vaiheessa poikani ilmoitti, ettei muuta sitten ollenkaan kotiin. Hän ei tule antamaan elämässään enää ainuitakaan seuloja. Kukaan ei saa häntä enää alistumaan siihen, että "joutuu purkkiin kusemaan". Minulle tuo taas oli viesti siitä, ettei hän aio olla ilman huumeita, ei ainakaan ilman kannabista. Ja jos ja kun hän aloittaa kannabiksen polttelun, en usko hänen pystyvän siihen, että siirtyy ihan uuteen tapaan ja malliin- vain pari kertaa kuukaudessa. Jätkä joka on vetänyt sitä kaksin käsin pari vuotta, useita kertoja päivässä, ei kykene pitämään sen käyttöä kurissa. Näin ajattelen. Ja millä hän sitten taas käyttönsä rahoittaa? Diilaamisella tietysti. Ja niissä piireissä liikkuu sitten taas kaikkea muutakin, joten syksyyn mennessä tilanne on varmasti taas sama kuin ennen näitä katkojaksojakin :(
Tästä emme päässeet sitten etenemään mihinkään, vaan viimeiseksi puheeksi jäi se, että poika laittaa jo nyt Stopparissa ollessaan asuntopaperit vetämään....Tämä on asia johon meidän on vielä palattava. Pelkäänpä, että tuo olisi kaikista huonoin vaihtoehto kaikista. Suoraan katkolta 1. omaan kämppään....Ei, sen ei pidä antaa mennä noin. Riskit on liian suuret.

Stopparista poika ei tykkää lainkaan. Ihan kaikki mättää. Työntekijät ovat kuulema hyvin epäammattimaisia. Poika perusteli väitettään sillä, että ohjaajat kiroilevat ihan hirveästi ja samaan aikaan moittiivat nuorten kielenkäyttöä. Kesken tv-ohjelman yksi ohjaajista oli huutanut : Voi vittu mitä paskaa!! V-sana irtoaa kuulema ohjaajien suusta hyvin herkästi ja sen vuoksi poikani ilmoitti, ettei arvosta eikä kunnioita heitä työntekijöinä....
Tämä onkin talossa tiedossa oleva ongelma ja keskiviikkona heillä on henkilöstökokous asian tiimoilta. Saas nähdä pystyykö ohjaajat siistimään suunsa jatkossa. Uskon, että tuollaisessa ympäristössä esim. juuri tuo v-sana tarttuu helposti, nuorethan viljelevät sitä ihan joka paikkaan. Oma poikanikin kuulema kiroilee tuolla aivan kamalasti, mitä hän ei kyllä normaalisti tee- ainakaan kotioloissa.

Lähes kaksi viikkoa vielä ensimmäiseen kotilomaan. Sitä kovasti odotetaan! En pelkää että poika käyttäisi mitään sinä aikana. En usko, että hän tässä vaiheessa ottaa mitään riskejä. Hän tietää, että on pian täysi-ikäinen ja tämä katko on ohi. Sen jälkeen koittaa vapaus.....Sitä hetkeä kyllä pelkään :(

Tämä päivitys on ehkä vähän sekava, mutta niin on mielenikin.

Uneton yö

Jälleen tämmöinen yö ettei uni tule lainkaan. Tunnin kuluttua kello soi, enkä ole nukkunut yhtään. Pitäisi varmaan saada itsensä lääkäriin...Luulen, että tarvitsisin jotain apua näihin öihin. Ahdistaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Asiat paisuu yön tunteina mielessäni, huolet tuntuvat tuplasti raskaammilta, eikä toivoakaan unesta.

Tänä yönä olen ollut kiukkuinen ja myöskin surullinen siitä, että olen niin yksin tämän "taisteluni" kanssa. Tuntuu ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta. ( Hoitohenkilökuntaa ja sosiaalityöntekijää lukuunottamatta ). Kukaan läheisistäni ei välitä. Ei sisareni, ei äitini, ei poikani serkut...Tuntuu siltä kuin meidät olisi suljettu kaiken ulkopuolelle. Tai ei ehkä meitä, mutta tämä asia. Tästä ei vaan puhuta ääneen. Aivan kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei ole kertaakaan kysynyt miltä minusta tuntuu, tai miten muuten jaksan. Kukaan ei pohdi kanssani miksi näin on käynyt, kukaan ei lohduta minua surussani. Kun minuun ollaan yhteydessä, kysytään vaan iloisena miksi ihmeessä et ole soitellut, miksi et ole käynyt? Kun aloitan kertomaan miten paljon aikaani ja voimiani tämä ruljanssi vaatii, kääntyy puheenaihe hyvin pian toisaalle.

Koomista sinänsä, sillä lähipiirini ihmiset koostuvat järjestään ns. ammattikasvattajista. Jokainen työskentelee lasten ja nuorten parissa, yksi jopa kriisityöntekijänä....Mutta nähtävästi se menee niin, että kun ongelma tulee liian lähelle, siihen ei osatakkaan sanoa mitään. En tiedä.

Se etten itse saa läheisiltäni mitään tukea, ei sureta minua läheskään yhtä paljon kuin se, ettei poikani saa heiltä mitään apua. Kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Kukaan ei ole kertaakaan soittanut pojalleni ja kysynyt miten menee? Kukaan ei ole minulta kertaakaan kysynyt millaista pojalla on laitoksessa, mitä tekevät siellä, miten pärjää siellä, millaista ohjelmaa siellä on jne.  Se minua surettaa. Yli viikko sitten sanoin äidilleni, että toivoisin hänen menevän visiitille pojan luokse. Sanoin, että siellä käy toistenkin nuorten mummit ja ukit....Äitini sanoi menevänsä ilman muuta- kivahan se on lähteä toiseen kaupunkiin retkeilemään! Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu, hän ei ole kysellyt paikan yhteistietoja, ei ehdottanut päivää jolloin menisi.

Ymmärrän että jokaisella on oma elämänsä. Jokaisella on omat kiireensä. Mutta en ymmärrä tämmöistä välinpitämättömyyttä. Ehkä olen itse niin kovin erilainen kuin he. Kaippa olen vähän ylihuolehtivainen ja yliherkkä monessa suhteessa ja häpeäkseni myönnän olevani loukkaantunut heille. Ehkä olen lapsellinen ehkä en. Vaikka kuinka olen aikuinen ja yleensä käyttäydyn aikuismaisesti, niin nyt tekisi mieli haistattaa pitkät paskat koko suvulle!

Vierailumme Stopparissa

Tänään kävimme 1. kertaa katsomassa poikaa uudessa paikassa. Tämä Stoppari vaikutti kivalta- kodinomainen ja viihtyisä. Tilana ei mitenkään laitosmainen. Tämä siis minun ja sisarusten mielipide, poika itse on aivan toista mieltä. Hän ei viihdy paikassa yhtään. Kaikki ahdistaa ja masentaa, seinät kaatuu päälle :( On erittän haastavaa ja raskasta toimeliaalle nuorelle miehelle pysytellä neljän seinän sisällä kokonainen viikko. Vasta viikon jälkeen alkaa pyöriä harrastemahdollisuudet, ulkoilut, kaupassa käynnit jne. Vielä on pinnisteltävä 4 päivää tuohon "leveliin", kuten he siellä puhuvat. Nyt eletään ykkös-leveliä, jolloin "vaan ollaan", tapetaan sisällä aikaa. Kakkos-levelillä alkaa vasta tapahtua. Kolmos-levelillä saa käydä jo yksin ulkona, ilman ohjaajaa ja nelos-levelillä pääsee kotilomille!! ( Siihen menee noin kuukausi tulopäivästä ).

Huomasi kyllä, että poika oli kovasti odottanut meidän tuloamme. Isosiskon ja pikkuveljen näkeminen ilahduttivat, mutta minulle hän osoitti kovasti mieltään. Mainitsi moneen kertaan sen, etten halunnut häntä kotiin, vaan halusin hänet lukittuun vankilaan! Ei paljoa auttanut puheeni siitä, että toki haluan hänet kotiin, mutta vasta sitten kun hän kykenee olemaan ilman päihteitä. Kovasti koitti minua syyllistää kaikesta, mutta en lähtenyt tuohon keskusteluun mukaan. Aikansa hän jaksoi asiasta paasata, mutta rauhoittui sitten juttelemaan ihan muitakin asioita.

Kyselimme mistä poikani tällä hetkellä eniten haaveilee? Lista oli hyvin selvä : Tupakasta, vapaudesta ja kebabista! Kun hän tulee kotilomille n. 3 viikon kuluttua, hän aikoo syödä vain ja ainoastaan kebabbeja, rampata ulko-ovesta ulos ja sisään, ulos ja sisään lukuisia kertoja ihan vain siksi, että repii vapaudesta kaiken mahdollisen ilon irti!
Mitenköhän usein itse mahtaa riemuita tuosta tunteesta? Eihän tuollaista itsestäänselvyyttä osaa edes arvostaa!

Mieli on haikea ja surullinen. Olo on pitkästä ajomatkasta väsynyt ja turtunut. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Miksiköhän tänään on sellainen olo, ettei tästä ole loppupelissä mitään hyötyä? Hyötyä toki on....Ainakin se, että tämän laitosajan poika pysyy "puhtaana". Mutta vain siksi, että hänet siihen pakotetaan. Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Mutta pian hän on täysi-ikäinen, eikä mikään mahti saa häntä päihteettömäksi, ellei hän itse sitä halua! Nyt juuri minulla on sellainen olo, sellainen pelko, ettei hän itse haaveile päihteettömyydestä.....Hän haaveilee vain vapaudesta ja siitä, että pääsisi pian palaamaan entiseen elämäänsä. Toivon olevani väärässä.

"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.

Kannabista 5mg/päivä

Tämä viikonloppu meneekin ihan kotosalla ilman poikaa. On turvallinen olo, hän on siellä turvassa, eikä pääse aineisiin sekaantumaan. Mutta tietysti on häntä ikävä ja tahtoisin olla hänen lähellään.

Jollakin muotoa oma oloni on muuttunut. Nähtävästi olen päässyt alkushokin yli. Enää en huuda tuskissani ääneen, en itke taukoamatta, vaan  pystyn puhumaan asioista ilman suurta ahdistusta rinnassani. Välillä tuntuu, etten puhuisikaan omasta lapsestani, olen jotenkin "ulkopuolinen" koko jutussa. Onko tämä sellainen vaihe, että elimistö suojelee minua, ottaa etäisyyttä asiaan, jotta jaksan paremmin? Jos tuollainen shokkivaihe olisi jatkunut yhtään pidempään, tuskin olisin täysijärkisenä siitä selvinnyt.

Sain pari anonyymi-viestiä, joihin haluan tässä palata. Kopioin ne tähän :

Anonyymi1/2/13 09:17

Tuo 5 grammaa kukkaa kuulostaa aika hurjalta ollakseen totta. Olen kuullut, että kovimmilla polttelijoilla voi mennä 5-10 grammaa päivässä. Tämän toleranssin saavuttamiseen kuitenkin vaaditaan vuosien päivittäinen polttelu ja siltikkin käyttäjästä näkee, että käy varsin hitaalla.

Anonyymi1/2/13 11:06

1-2 g maksaa katukaupassa 20e. Kuulostaa aika suurelta määrältä siis tuo 5g. Kannabista ei siis kukaan kyllä ilmaiseksi mistään saa, koska siinä liikkuu suuret rahat. 

Poikani kertoman mukaan tilanne on mennyt näin : Hän aloitti tupakalla 7. luokalla. 8. luokalla hän oli ensimmäistä kertaa polttanut kannabista muutaman henkosen verran. Se oli heti kolahtanut ja tuntunut juuri oikealle aineelle! Heti yläasteen jälkeen alkoi säännöllinen käyttö. Kaverinsa oli kasvattanut tuota itse ja antanut pojalleni lehtiä ilmaiseksi- hetken aikaa. Mutta pian alkoi lehdetkin maksaa ja poikani oli päättänyt ruveta diilaamaan kannabista tutuilleen. Palkaksi hän ei ottanut rahaa, vaan alkuun lehtiä ja hyvin pian sitten sitä "kukkaa". Hän aloitti rajun polttamisen heti. Kyse ei koskaan ollut mistään ns. viihdepolttelusta. Alkuun kannabista meni 3-4 kertaa viikossa ja alle vuodessa hän oli huomannut polttavansa joka päivä. 

Nyt hän on myöntänyt polttaneensa säännöllisesti reilut 2 vuotta, päivittäin. Aamut on alkaneet ja päättyneet  kannabiksella. Riippuen minkä verran kukkaa on ollut, hän on polttanut 2-5 kertaa joka päivä! Yhteensä kannabista on pahimmillaan mennyt tuo 5mg/päivä. Toleranssi kasvoi siis melko nopeasti, eikä KUKAAN ole koskaan nähnyt hänestä, että olisi "huumeissa" tai pilvessä. Niin on selvinnyt koulupäivätkin jäämättä kiinni, sekä terveydenhoitajan juttelukerrat jne. Kukaan ei vaan huomannut hänessä mitään. 

Masennus paheni mitä enemmän hän poltti. Viime kesänä sanoin pojalleni, että hänellä on varmasti masennusta, koska on niin "vätys". Halusi vaan makoilla ja lekotella, eikä mikään kiinnostanut. Hän kielsi masentuneensa, nauroi ajatukselleni ja vannoi kaiken olevan hyvin. Lupasi kertoa heti jos oma mieli tuntuu yhtään kurjalle tai erilaiselle....Ja minä uskoin. Ajattelin tuon kuuluvan murrosikään. Mikään muu ei kiinnosta kuin kaverit. Aina löytyi virtaa lähteä kavereiden kanssa ulos, tai jos meille tuli kavereita, kaikki näytti olevan ihan ok! En osannut olla tarpeeksi huolissani :( 

Olen ollut itselleni vihainen. Monta vuotta olen valvonut ja odottanut aina, että poika tulee kotiin. Hän ei koskaan rikkonut kotiintuloaikoja, vaan saapui hyvissä ajoin kotiin. Silti en vaan osannut koskaan käydä nukkumaan ennen hänen tuloaan. Vasta kun näin ettei ole päihtynyt ja näin, että kaikki on hyvin, osasin itsekin nukkua.......Ja todellisuudessahan mikään ei ollut ok!! Hän on käyttänyt vaikka mitä aineita, enkä koskaan nähnyt mitään merkkejä hänestä! Mutta tarkistinko koskaan hänen pupilliensa kokoa? En. Tein sen 1. kertaa viime sunnuntaina ja näin valtavat lautasen kokoiset pupillit :(  Jos olisin tuota älynnyt seurata aiemmin, hän olisi jäänyt kiinni. Mutta ei. En älynnyt. En voinut kuvitellakkaan, että poikani sortuisi huumeisiin. Ei pitäisi kuvitella! 

Tällä hetkellä poikani on sitä mieltä, että aikoo lopettaa kaiken muun paitsi kannabiksen käytön. Siitä hän ei usko luopuvansa koskaan. Ja samaan aikaan hän on varma, ettei enää diilaa tuollaisia määriä, koska tietää että vankilahan siinä kutsuu jos kiinni jää! Rikoksiakaan ei aio enää tehdä. Kun kysytään millä hän sitten aikoo rahoittavansa polttelun ( täällä kukka maksaa 16€/gramma ), niin vastaus on "aina sitä jotain keksii" ja "en mä tollasia määriä aio enää polttaakkaan". 

Ei kovinkaan mieltä nostattavia suunnitelmia siis....

Kotiloma peruttu

Eilen pääsimme vihdoin käymään lääkärissä. Kävimme läpi koko päihdehistorian ja poikani jälleen kerran avoimesti jaksoi vastata lukuisiin kysymyksiin. Minulle tärkeinpään kysymykseen "miksi?", ei ole vastausta. Saanko sitä koskaan? En tiedä.

Lääkäri oli miellyttävä ja hyvin ammattitaitoinen. Hän on pitkään tehnyt töitä nuorten huumeiden käyttäjien parissa ja tiesi mitä sanoa, mistä puhua. Hän kehotti meitä varaamaan ajan A-klinikalta. Nuorten psykiatrinen poliklinikka ei ole oikea paikka tässä kohtaa. He todennäköisesti käännyttäisivät meidät juuri tuonne A-klinikalle....Joten turhaan jäädä odottamaan ja jonottamaan väärään paikkaan. A-klinikallakin on tarjota apua myös masennukseen. Siellä hoidetaan ja otetaan huomioon kokonaistilanne, mikä onkin erittäin tärkeää. Luulen ettei masennus poistu ennen kun huumeiden käyttö loppuu, mutta huumeiden käyttö ei lopu ennen kun masennus poistuu....

Uniongelmiin lääkäri määräsi Ketipinor-lääkettä. Viime yön poika oli nukkunutkin kuin tukki, 12h ilman heräämisiä! Uni on nyt kovin tärkeää ja olen iloinen siitä, että tuohon ongelmaan olemme nyt saaneet apua.

Tänään olivat ohjaajat keskustelleet poikani kanssa tuosta kannabiksen polttelusta kotilomalla. ( Sunnuntainahan jäi siitä minulle kiinni ). Poika oli myöntänyt polttaneensa jokaisella kotilomalla.....Miksi? Koska se ei ole mikään ongelma hänelle. Pojan mielestä n. 5 grammaa kukkaa/päivä on ihan ok, ei syytä huoleen.
Erittäin vilkkaan aineenvaihdunnan vuoksi seulat ovat olleet negatiiviset. Eli vaikka poika polttaa esim. pe-su välillä, niin tiistai-aamuna otetut seulat eivät näytä enää totuutta! Kurjaa!!! Nyt sekin lohtu on mennyttä....En voi ikinä enää saada seuloillakaan varmuutta mistään :(
Mutta jos poikaan on uskominen, niin mitään muita aineita hän ei ole käyttänyt. Vahvemmat aineet hän aikoo kuulema jättää pois, syyksi oli sanonut, että äiti oli niin järkyttynyt noista, ettei hän halua järkyttää minua enempää....
Mutta totuushan on se, että niin kauan kun poika käyttää MITÄÄN aineita / lääkkeitä väärin, olen rikkinäinen.

Viikonlopuksi pojan piti tulla kotiin, mutta eilen minulle soitettiin ja kysyttiin minun mielipidettänikin asiassa. Olin sitä mieltä, että säännöt on säännöt ja poika on tiennyt, että jos mokaa lomilla, ne perutaan. Halusin siis, ettei poikaa päästetä nyt kotiin. Sehän olisi muuten aivan selvä viesti aikuisilta, että terve menoa vaan- mukavaa pilveä! Juu ei. Parempi on pitää poika nyt laitoksessa, on siitä rangaistus mielessä hyötyä tahi ei.

Sortuminen

Kotiloma meneillään. Poika on ollut yli 4 viikkoa ilman mitään aineita, mutta tänään tapahtui se mitä eniten olen pelännyt.
Hänelle on määrätty hoitolaitoksesta kotiintuloajaksi klo 22. Silloin työntekijä soittaa tarkistussoiton, että kaikki on hyvin. Poika tuli kotiin klo 21.30. Hän oli kotimatkalla kaveriltaan tullessaan polttanut "kukkaa". Näin sen hänestä heti. Silmät harhailevat, hänen on vaikea kohdistaa katsettaan. Ensimmäistä kertaa minä HUOMASIN sen hänestä! Niin selvästi tuo näkyi kun osasi katsoa ja epäillä.
Suru. Voimattomuus.Sanattomuus. Pettymys. Nuo tunteet ovat nyt minussa päällimmäisinä tunteina. En jaksa tämän enempää tänään.

Särkynyt saviruukku

Tänään on päivä jolloin vedän henkeä. Minun ei tarvitse tehdä mitään, minun ei tarvitse lähteä minnekkään. Saan olla yksin ja levätä, kerätä voimia, jotta taas jaksan jatkaa.
Jo nuorena tyttönä kuuntelin tätä kappaletta paljon ja se koskettaa minua yhä vaan. Voimia ja uskoa antava kappale, joka sopii tähän hetkeen.... Paloja ei heitetä pois, jokainen pienikin siru on tallessa.

Opiskelujen päättyminen

Niin siinä sitten kävi, että taisteluni opintojen suhteen päättyi ikävästi. Koulu ei olisi poikaa erottanut kokonaan, olisi nähtävästi tullut väliaikainen erottaminen tai opintojen keskeytys, mutta poika itse ilmoitti koululle halunsa erota. "Takaisin en mene ja piste". Hänen haaveensa olisi tehdä tämä tuleva kevät töitä ja hakea toiseen kouluun ensi syksyksi.
Ikävää, että tämä aiemmin hänen unelmiensa ala loppui näin lyhyeen, mutta nyt on vaan laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Ja mikä olisi tärkeämpää kuin saada poika kuiville kaikesta, ei mikään. Jos siinä onnistutaan, niin hänellä on kyllä aikaa opiskella ja hommata ammatti, olkoot ala sitten mikä hyvänsä.

Tämä pysäytysjakso jatkuu nyt vielä ainakin 2 viikkoa, mahdollisesti 4 viikkoa. Tänä aikana yritämme saada pojalle katkopaikan. Täytyy vaan toivoa, että se järjestyisi nopeasti!

Omaa pahaa oloani sain onneksi purettua rakkaalle ihmiselle, sain itkeä, sain sanottua ääneen kaiken mikä sisälläni velloo. Vielä viikonloppuna olin varma, etten pysty kenellekkään puhumaan näistä lopullisista totuuksista, en halua, enkä jaksa....Mutta onneksi sain puhuttua. Kyllä se huomattavasti taakkaani kevensi. En tahdo vaipua masennukseen, silloin minusta ei olisi mitään apua kenellekkään.

Viikonloppuloma sujui taas hyvin. Pojallani kävi paljon ystäviä kylässä ja hän liikkui muutaman tunnin kaupungillakin moikkailemassa tuttujaan. Kannabista oli kuulema tarjottu, mutta hän oli kieltäytynyt. Jos näin on, niin hienoa! Seulat on otettu tiistaina ja huomenna kuulen ovatko ne puhtaat.
Viime viikolla poika on antanut 1. puhtaat seulat! Nyt on kannabis kadonnut elimistöstä. Pitkään siihen menikin.

Lopullinen totuus

Perjantaina ennen kotilomaa pidimme välipalaverin, jossa läsnä kaksi poikani ohjaajaa, sosiaalityöntekijä ja minä. Tunnelma oli suht kepeä aluun, juttelimme niitä näitä ja kuulin kuinka hyvin pojallani on jakso mennyt. Hän on hyvä käytöksinen, kohtelias, avoin puhumaan asioistaan. Hymyilin mielessäni ja ajattelin, että niin, juuri tuollainen ihanuus hän on!
Mutta sitten alkoi varsinainen palaveri ja ohjaaja kertoi heti alkuun, että nyt saattaa tulla jotain uutta tietoa, josta äitikään ei vielä aiemmin ole ollut tietoinen...Poika on kertonut historiaansa n. 3-4 viime vuoden ajalta avoimesti ja rehellisesti. Halunnut tuoda nyt kaikki esiin, ettei sisälleen jää enää ainoatakaan salaisuutta. Ja minä kuuntelin. Puhe jatkui ja jatkui ja jatkui. Hyvin pian minulle tuli tunne, että nuorten papereiden on täytynyt sekoittua. Tuo kaikki mitä kuulen, ei voi lukea MINUN lapseni papereissa!!
Esiin tuli kaikkea mahdollista kannabiksen lisäksi. Joukossa paljon yksittäisiä kokeiluja, mutta myöskin säännöllisesti mukana kulkevia aineita. En halua niitä tässä eritellä, mutta kyseessä on siis selvä sekakäyttö. Kaikkea mahdollista millä päätään vaan voi sekoittaa. ( Suonensisäisiä aineita ei tosin koskaan eikä kertaakaan ). Kaikki sumeni ympäriltäni. Kuulin itkeväni ääneen ja tunsin kuinka joku taputti minua olalle, kertoi ymmärtävänsä tuskani täysin. Ehkä se oli sosiaalityöntekijä, ehkä ohjaaja. Elin kuin painajaisunta, joka ei vieläkään ole päättynyt.

Olen ahdistunut, rintaani painaa suuri möykky, hengittäminen on välillä vaikeaa. Itken ahdistustani pois, mutta se ei katoa minusta mihinkään. Aivan kuin raskas musta viitta olisi pudonnut päälleni, en pääse sen alta pois ja sen sisällä on vaikea hengittää. Valot ovat sammuneet, on vain pimeys- pimeys ja pelko.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Sitä kysyn ja kysyn itseltäni uudestaan ja uudestaan. Miten voi olla mahdollista, ettei äiti huomaa mistään mitään? Kuinka olen voinut olla niin sokea, ettei mikään soittanut minulle hälytyskelloja?
Minun poikani. Kuinka paha hänellä onkaan olla, vaikkei hän sitä edelleenkään myönnä. Syyksi tälle kaikelle hän on sanonut vain sen, että "normaali elämä" ei tuntunut tarpeeksi jännittävältä. Hän rakastaa vaaroja ja ihannoi "pikku rikollista" elämää!
Minun poikani. Tuo poika joka on aina noudattanut sääntöjä, käynyt koulunsa hyvin, tullut kotiin sovittuun aikaan, osallistunut arjen viettoon vanhempiensa kanssa- kokkaillut kotona hyviä ruokia, siivoillut, auttanut askareissa.
Minun poikani. Tuo poika joka on aina ollut niin suosittu kaveriporukoissa. Hänestä on aina pidetty, hänellä on aina ollut paljon kavereita.
Minun poikani. Tuo poika joka on joka ilta/yö istunut sänkyni laidalla ja kertonut päivänsä tapahtumista.
Minun poikani. Hän on aineiden sekakäyttäjä.

Huolestuttavia suunnitelmia

Oma väsymykseni vaan jatkuu. Elämä on nyt niin pitkään ollut pelkkää huolta, pelkoa ja surua. On ollut palaveria, terapiaa, puhelinneuvotteluita, tapaamisia, keskusteluita- ihan kaikki elo pyörii lasten huolissa ja murheissa.
Mutta nyt tuli selvästi sellainen hetki, että oli aikaa pysähtyä. Istahtaa aloilleen ja huokasta. Poikani eteen olen nyt tehnyt kaiken mitä tällä hetkellä pystyn tekemään. Nyt en voi kuin odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu...Juuri tuosta syystä varmasti väsähdin. Kaikki on tapahtunut hirveällä tempolla, valtavan suuria asioita kerralla käsiteltäväksi.

Tänään poikani omahoitaja soitti pitkän puhelun. Juttelimme pojan masennuksesta ja siitä, miten tärkeää hänet olisi saada pikaisesti nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Mutta sinne pääsee ainoastaan lääkärin lähetteellä ja tuo 1. lääkäriaika on siis 29.1. Sinne saakka emme voi muuta kuin odotella. Tällä hetkellä ei ole aivan selvää kuinka kauan poikani stoppijakso kestää. Alustavasti olimme puhuneet, että hän kotiutuisi 25.1, mutta se ei olekkaan varmaa. Saattaa olla, että hoito jatkuu vielä parilla viikolla pidempään.

Ongelmia on. Yksi suuri huoli on se, ettei pojalleni itselle ole edelleenkään herännyt sisäisiä tarpeita lopettaa kannabista kokonaan. Hänen motiivinsa lopettamiseen ovat ulkoisia- äidin paha mieli, hoitohenkilökunnan kannustus, muiden aikuisten puheet....Mutta ei ainottakaan syytä, joka lähtisi hänestä itsestään! Ei vaikka hän on nyt läpikäynyt vierotusoireet ja tuo yksi öinen harha hänet säikäytti. Pelkään sitä, ettei tuollaiset ulkoiset motiivit pidä häntä raittiina. Se halu lopettamiseen pitäisi syntyä hänestä itsestään.
Toinen huoli on opinnot. Taistelin koulupalaverissa hänelle jatkomahdollisuuden opintoihin, mutta poika on nyt itse ilmoittanut, ettei aio tuota alaa jatkaa! "Mua ette sinne takas saa vaikka mitä tekisitte".
Hänellä on kuitenkin jonkinlainen visio tulevaisuudesta : Ensin työkkärin kautta muutamaksi kuukaudeksi töihin ( n.700€/kk ) ja sitten muutto Helsinkiin ja syksyllä hän aloittaisi ammattikoulun Helsingissä. Hänestä tulee pintakäsittelijä! Mikä taitaa olla sama kuin maalari....Koskaan ei poika ole ollut kiinnostunut maalaushommista, ainoastaan graffiteja on paperille väsännyt. En sitten tiedä mistä tuo idea on syntynyt. Mutta "suuri" maailma houkuttaa. Oma kotikaupunki on liian pieni, eikä hän tahdo tänne jäädä.
Yksi syy on se, että täällä hän ei kuulema pääse irti huumeista. Vanhat kaverit ja porukat joissa hän liikkuu, polttaa järjestään kannabista. Olemme koittaneet selittää pojalle, että se lopettaminen vaatii vain sen, että haluaa / osaa kieltäytyä, olla ottamatta vastaan mitään huumeita. Ja se, että Helsingissä tuskin pääsee pakoon ainottakaan huumetta, siellä jos missä niitä ihan varmasti saa ja tarjotaan! Mutta ei hän tuollaista kuuntele. Ajattelee niin, että koska haalii itselleen uudet kaverit Hesasta, niin pystyy sitten olemaan erossa huumeista.....

Olen edelleen kovin huolissani. Ainoa lohtu itselleni on se, että toivon kovasti tulevan terapian / mahdollisen mielialalääkkeen parantavan tilanteen. Luotan siihen, että kunhan tuo masennus hänestä poistuu, niin tilanne on varmasti aivan toinen. Hän saa ilon ja hyvän mielen takaisin elämäänsä- ilman päihteitä.

Uupumus

Tämä päivä on mennyt pojan asioita hoidellessa. Kyllä on vaikeaa saada lääkäriaikaa nopealla aikataululla! Monen soittokierroksen jälkeen sain puhuttua "kiireellisen" ajan 29.1. Parisen viikkoa on nyt odotettava. Mutta jos masennus on ollut päällä jo pidemmän aikaa, niin tuskin homma pariin viikkoon nyt kaatuu? Oma mieli on vaan sellainen, että tahtoisi kaiken tapahtuvan nyt ja heti! Odottaminen on aina yhtä tuskaa....

Kovin oli mukava ja rento viikonloppu. Kotielämä tuntui "oikealta" kun kaikki olivat läsnä. <3

Nyt kun poika on saatettu junaan, olo on alakuloinen ja uupunut. Tekisi mieli hautautua peiton alle, unohtaa hetkeksi kaikki. En tiedä miksi juuri nyt tunnen näin kovaa väsymystä. Mielenihän pitäisi piristyä, koska tilanne on tällä hetkellä hyvä- poika on ollut kohta 3 viikkoa ilman huumetta, vierotusoireita ei ole ollut enää muutamaan päivään ja kotiloma sujui ilman repsahduksia. Parempaa en voisi edes toivoa!

Välipalaveri ja 1. kotiloma

Vihdoinkin 1. kotiloma. Oli hieno hetki tavata poika pitkästä aikaa! Henkilökunnan mukaan tämä oli ensimmäinen aamu kun poika oli herännyt hymy kasvoillaan, iloisena ja rentona. Tieto kotiin pääsystä oli hänelle mahtava juttu!

Pidimme pitkähkön palaverin ennen kotiin lähtöä. Sain kuulla, että pojalle on tehty masennus- / alakuloisuustestit. Pisteet olivat korkeat, joten selvä masennus on näkyvissä. Alakuloisuustestistä puuttui vain yksi piste ja sen jälkeen hänet olisi luokiteltu "itsemurha- alttiiksi". Surullinen uutinen. Vaikka olenkin tiennyt, että masennusta täytyy olla taustalla, tuon kuuleminen järkytti minua. Poikani voi huonosti. Mikään ei tunnu miltään, elämä ei tunnu hyvältä eikä tuo iloa. Jälleen sama kysymys nousee pintaan. Missä on menty pieleen? Miksi lapseni on masentunut? Tuohon kysymykseen hän ei ole osannut vastata, eikä mitään syytä ole tullut keskusteluissa esiin.

Nyt on hieman epäselvää se, onko poika ollut masentunut jo ennen kannabiksen käytön aloittamista, vai onko päivittäinen polttelu aiheuttanut masennuksen. Molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta se on selvää, että kannabista on käytetty itselääkintänä. Sen poikakin myöntää. Kun mikään ei ole tuntunut miltään, niin kannabis on tuonut hetkittäistä hyvää elämään.

Vierotusoireita on ollut ihan tähän päivään saakka. Lihaskramppeja, hikoilua, ärtymystä. Joskus on ollut niin vaikeita hetkiä, että poika on takonut nyrkeillään huoneensa ikkunaa, raivonnut ja huutanut, vaatinut päästä ulos ja heti! Mutta hoitajien ammattitaidolla poika on saatu rauhoittumaan ja tilanne on kestänyt kaiken kaikkiaan alle puoli tuntia.
Lisäksi on yksi pelottava harha. Poika oli yksin huoneessaan, käymässä nukkumaan. Yhtäkkiä hänen päänsä sisältä alkoi kuulua tytön ääni, joka hoki nimeään "Siru". Ääni oli voimistunut ja voimistunut ja pojasta oli tuntunut että hänen päänsä halkeaa tuosta voimakkaasta huudosta. Sitten hän oli tuntenut kuinka joku tarraa hänen nilkkoihinsa ja yrittää kiskoa hänet sängystä lattialle. Poika oli taistellut vastaan, pitänyt patjasta kaksin käsin kiinni ja rimpuillut tuota kiskojaa vastaan....Vasta kun huoneeseen oli sytytetty valot ja poika näki ettei siellä ole ketään "pahaa", hän oli rauhoittunut. Erittäin pelottava tilanne, jonka syytä en tarkkaan tiedä :( Mitä hänessä tapahtui? Mistä moinen harha? Oliko "normaali" vierotusoire, vai jonkinlainen skitsofreninen oire?
Tästä aion jutella lääkärin kanssa mahdollisimman pian.

Pitkä kotimatka sujui leppoisasti ja rennosti. Poika oli puhelias ja kovin iloisen oloinen. Juttua riitti koko kolmen tunnin ajomatkan ajaksi, huomasi että hän on oikeasti kaivannut kotia ja perhettä. Se tuntui hyvältä :)

Kotiloman tärkein sääntö on päihteettömyys. Mitään päihteitä ei saa käyttää.  Jo puolikas olutpullo ja loma keskeytyy saman tien. Lisäksi kotona pitää olla iltaisin viimeistään klo 22. Silloin hoitajat soittavat tarkistussoiton minulle. Poika sanoi, ettei mitään huolta- hän ei aio töppäillä, vaan noudattaa ohjeita tarkasti. Hän tietää, että yksikin hairahdus, niin hoitojakso pitenee, eikä kotiinpääsy ole mahdollinen. Hän ei aio ottaa riskejä tuon suhteen ja hyvä niin. Jotain järkeä sentään hänenkin päässään :)

1. koti-ilta sujui kivasti. Poika kävi siskonsa kanssa elokuvissa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan ja muutama kaveri kävi meillä moikkaamassa poikaa. Muuten hän vaan istui saunan lämmössä ja nautiskeli kotona olosta. Kaikki siis niin hyvin kun tässä vaiheessa voi olla :)

Maanantaina loma loppuu ja hänen pitää palata takaisin katkolle. Sitä ennen yritän tavoittaa nuorten psykiatrisen poliklinikan lääkärin ja saada pojalle akuuttiajan heti maanantaille. Nyt olisi tärkeää saada nopeasti hoitosuhde alkamaan kotikaupunkimme lääkärin kanssa!

Vierotusoireet jatkuvat

On mennyt monta päivää, että pojan ja minun puhelinkeskustelut on olleet kovin lyhyitä ja ankeita. Hädin tuskin olen saanut poikaa puhumaan mistään. Hän on ollut vihamielinen, äreä ja hermostunut. Kaikki on kuulema "ihan ok", vaikka olenkin kuullut, että ongelmia on....Mutta hän ei ole halunnut niistä puhua, tai myöntää niitä.
Hoitajien suusta olen kuullut, että pojalla on vierotusoireita- hikoilua, hermostuneisuutta, lieviä lihaskramppeja. Yöt hän on valvonut, uni ei vaan tule.

Huumeseulat on otettu säännöllisesti ja ne ovat edelleenkin positiiviset kannabiksen osalta, vaikka poika on ollut polttamatta nyt 13 päivää. Kannabis varastoituu rasvakudoksiin ja poistuu hyvin hitaasti. Näin ollen vierotusoireitakin on luvassa vielä joksikin aikaa....

Äitinä minulla on ristiriitaiset tunteet. Olen kovin surullinen, ja tuntuu lähes sietämättömältä ajatella sitä kaikkea mitä hän joutuu kokemaan. Tuntuu kovin kurjalle, etten saa olla hänen lähellään, hänen tukenaan. Niin mielelläni ottaisin hänet kainalooni, silittäisin päätä, rauhoittelisin ja lohduttaisin. Eläisin myös tämän vaikean vaiheen hänen kanssaan. Nyt joudun tekemään sen puhelimitse, eikä se mitenkään korvaa tuota tarvetta.
Samalla olen kuitenkin onnellinen siitä, että hän on nyt hoidossa ja saa sieltä apua. Toivon myös, että nämä kokemukset saavat hänet näkemään asioita toisin. Toivon, että hänen omat kokemuksensa, tunteensa ja vierotusoireensa saavat myös sen kannabismyönteisyyden muuttamaan muotoaan. Hänen on tajuttava se, että riippuvuus kannabikseen on kuin riippuvuus alkoholiin. Asian kanssa ei voi leikkiä. Ei voi ajatella, että käytän tästä eteenpäin ainetta vain hallitusti- kerran pari kuussa. Se ei tule toimimaan. Ennen kuin huomaakaan, sama tilanne on edessä ja päivittäiset polttelut ovat alkaneet. On vain yksi tie : Eroon koko aineesta! 

Äsken juttelin iloisemman puhelun pojan kanssa. Hän oli pitkästä aikaa taas avoimempi ja puheliaampi. Kertoi koti-ikävästään ja laskee sormillaan aamuja milloin pääsee kotilomille 1. kertaa. Sormia on jäljellä 4! Sitten hän pääsee kolmen päivän lomalle! :) Voi miten paljon me kaikki tuota viikonloppua jo odotammekin!!
Poika kertoi myös alkaneensa lukea. Lapsena hän oli kova lukemaan ja hänelle luettiin paljon. Sitten murrosiän tultua kirjat eivät enää kiinnostaneet yhtään. Aku-Ankat on varmaan ainoa asia mitä hän on lukenut viimeisen neljän vuoden aikana. Mutta nyt on ollut aikaa....Pitkiä valvottuja öitä lukitussa huoneessa.....

Puhelumme myös päättyi kivoissa merkeissä. Poikani sanoi : " Tule sitten perjantaina hyvissä ajoin mua hakemaan. Ennen kun lähdemme kotiin, saat hoito-ohjeet miten mun kanssa toimitaan viikonloppuna" :)

"Ole itsellesi armollinen"

Itsesyytökset ovat osa joka päiväistä elämääni. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi en huomannut mitään? Missä kohden jokin meni pieleen? Miksi poika teki valintansa ja suostui sen ensimmäisen kannabistupakkansa polttamaan?
Tunnen olevani epäonnistunut ja huono äiti. Poika itse sanoo jatkuvasti, ettei syy ole meissä vanhemmissa. Hän sanoo, ettei olisi voinut koskaan parempia vanhempia toivoa ja saada. Rakastaa meitä ylikaiken ja kertoo saaneensa hyvän ja rakkaudellisen kotikasvatuksen. Miksi en pysty ottamaan noita lapseni sanoja sisääni, uskomaan niitä ja olemaan itselleni armollinen? Hyvä ystäväni sanoi juuri noin : Älä syytä itseäsi, ole itsellesi armollinen.

Luulen kuitenkin, että tämä on tyypillistä meille vanhemmille. Tiedän, ettei itsensä syyttely mitään auta ja järkikin sanoo, ettei asia automaattisesti ole vanhempien syytä. Nuoren elämään ja valintoihin vaikuttavat monet muutkin seikat, mm. hyvin vahvana kaverit. On helppoa sanoa, että nuori on ajautunut vääriin porukoihin, on ehkä ryhmäpaineen alla sortunut kokeilemaan huumeita, mutta silti...Silti sitä miettii miksi? Miksi se ei jäänyt kokeiluun? Mitä sellaista nuoren elämässä on, että hän tarvii päähänsä tuota huumeiden tuomaa mielihyvän tunnetta? Miksi "normaali elämä" ei riittänyt? Tuntuu, että taustalla täytyy olla jokin ongelma- masennus, murhe, huoli- johon helpotusta on haettu. Ja juuri tässä kohtaa on helppo syytellä itseään. Enkö tarjonnut pojan elämään tarpeeksi hyviä asioita? Miksi rakkauteni ei riittänyt?

"Ole itsellesi armollinen". Tuota hoen itselleni usein. Saan tuosta lauseesta voimia jatkaa taas eteenpäin. Päivä kerrallaan elämää.

Väliin mahtuu toki päiviä ja hetkiä, jolloin alakulo ja suru vaihtuvat raivoon, vihaan ja pettymykseen. Hirveää tunteiden vuoristorataa tämä elämä. Välillä tulee olo, että tahtoisi ravistella poikaa ja huutaa hänelle, että mitä helvettiä oikein ajattelet?? Eikö se aina ole ollut selvä asia, ettei huumeisiin kosketa?! Jos olet tuon tien valinnut, niin ok, omapahan on elämäsi! Muuta minne tahdot ja vedä huumeita vaikka lopun elämääsi jos sille tuntuu, en välitä!!

Mutta se ei olisi totta. Minä välitän. Minä rakastan.

Koulupalaveri

Pitkä ja uuvuttava palaveri koululla. Paikalla meidän vanhempien lisäksi olivat rehtori, ryhmänohjaaja, erityisopettaja ja terveydenhoitaja. Kävimme tiivistetysti läpi koko pojan elämän ja historian. Kerroin kuinka "helppo" lapsi ja nuori olet aina ollut. Urheilullinen, sosiaalinen, avoin, rehellinen, kovin kiltti kaikissa toimissasi. Koskaan et ole aiheuttanut suuria huolia meille vanhemmille, emmekä  voineet edes epäillä huumeiden käyttöä.

Esiin tuli tämä uusi Sora-laki ( soveltamattomuuden ratkaisuja ). Kerroin tietäväni ja ymmärtäväni sen täysin. Alan opiskelijoilta ei sallita minkäänlaista huumeiden tai päihteiden käyttöä. Mutta mitä tässä tilanteessa tehdään? Miten tämä vaikuttaa nuoren opiskelujen jatkoon? Luulin koko ajan, että tämä kokoontunut kokoonpano tulee päättämään tuosta asiasta, mutta ei....Kahden tunnin palaverin jälkeen saimme kuulla, että nyt kokoontuu seuraavaksi moniammatillinen työryhmä ja vasta se tulee päättämään pojan jatkosta. Mutta kaikilla meillä on yhteinen tavoite : Saada poika takaisin opintojensa pariin, puhtaana, huumeettomana. Eli sen verran saimme kuulla, että kokonaan häntä ei eroteta, mutta 1-2kk:n väliaikainen erottaminen on mahdollinen.

Kaiken kaikkiaan palaveri oli onnistunut ja olin helpottunut. Jopa aiemmin erittäin tiukaksi osottautunut rehtori oli ymmärtäväinen ja inhimillinen. Sanoi, että ajatellaan nyt niin, että poika on hieman poikennut polultaan, mutta palaa oikealle raiteelle meidän kaikkien kannustuksen ja tuen voimin. Näinhän se on. Poika tarvitsee nyt ennen kaikkea rakkautta ja tukea.

Palaverin jälkeen soitin heti pojalleni. Oma oloni oli kepeä ja luottavainen. Mutta poika olikin erittäin kärttyinen, ärtynyt ja pahantuulinen. Hirveät tupakan tuskat ja nähtävästi kannabiksen vierotusoireet päällä. Hän sanoi heti, että ihan sama mitä koululla päätitte, hän EI aio sinne palata! Ei vähempää voisi se ala kiinnostaa....Koitin muistuttaa, että tuohan on juuri se ala mihin hän ensisijaisesti halusi- kahtena vuotena peräkkäin. Ja opinnot ovat sujuneet hyvin, eikä tyhjän päälle missään tapauksessa voi jäädä. Mutta hän oli ehdoton. Kouluun ei mene ja piste! Huoh.

Voi miten vaikeaa oli hillitä itseään. Teki mieli huutaa ja raivota, ravistella poikaa ja sanoa miten hirveän tyhmää tuollainen puhe on! Mutta pidin mielessäni sen, että pojalla on nyt vaikeaa. Hän ei ole oma itsensä, vaan hän on tällä hetkellä taistelija ja kipuilee monen asian kanssa. Pystyin nielemään kiukkuni. Sanoin, että ehdimme asiasta vielä puhua, annetaan sen nyt olla ja hautua rauhassa.

Routa porsaan kotiin ajaa

Seuraavana päivänä kuulen, että poika on ollut yöllä Facebookissa ja jättänyt siskolleen viestin :  "Kerro äitille ja iskälle että kaikki on ok."
Tuo viesti helpottaa oloani. Mietin kuinka kiltti hän luonteeltaan on. Tässäkin tilanteessa hän ajatteli meitä vanhempia, halusi viestittää meille, ettemme liikaa hätääntyisi.

Päivä menee vähän sumussa. Edelleen pohdin missä olet, mitä olet suunnitellut, miten aiot pärjätä. Vai oletko suunnitellut mitään? Ehkä tuo karkaaminen oli vain nopea päähän pisto, eikä sisältänyt minkäänlaisia jatkosuunnitelmia.

Illalla saan hoitolaitoksesta puhelun : Olet palannut takaisin! Nälkäisenä, vaatteet märkinä, viluisena, väsyneenä. Pakomatkan aikana olit saanut pari tupakkaa, et onneksi muuta. Kannabista olitte etsineet, vaan ilman rahaa sitä on onneksi vaikea löytää. Olen huojentunut. Olen iloinen. Olen jopa hämmästynyt siitä, että tuo karkumatka/-aika jäi noin lyhyeksi. Olin mielessäni varautunut useisiin päiviin, jopa viikkoihin....

Opinnot huolenaiheena

Kun olet jälleen turvassa, minulla on voimavaroja selvitellä tulevaisuuttasi, opintojasi. Olin yhteydessä koulusi terveydenhoitajaan ja kerroin hänelle tämän hetkisen tilanteen. Sen tilanteen, että olet poissa vähintään 4-6 viikkoa. Sain ohjeen soittaa koulusi ryhmänohjaajalle ja kysellä häneltä miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan. Pelkona on, että sinut erotetaan koulusta. Vuoden -12 alusta astui voimaan uusi Sora-laki, johon koulun rehtori vetoaa. ( http://www.winnova.fi/sivu.aspx?taso=3&id=281 )
Huomenna kokoonnumme koululla, me vanhemmat, rehtori, ryhmänohjaaja, erityisopettaja ja terveydenhoitaja ja tämä kokoonpano tulee päättämään jatkostasi.

Olen sitä mieltä, että pojan kuuluisi saada jatkaa koulua. On ensiarvoisen tärkeää, että palatessaan kotiin, hänellä on arjessaan rytmi, paikka johon kuulua ja mennä. Pahin mahdollinen tilannehan olisi se, että poika palaa kotiin ja aloittaa notkumisen päivästä toiseen ilman opiskeluja, ilman työtä.
Aion puhua tuon asian puolesta. Aion ehdottaa sitä, että poika sitoutuisi viikottaisiin huumeseuloihin ja näin pystyisi todistamaan puhtautensa ja soveltuvuutensa kyseiselle alalle.

Karkuri

Tämä vuosi 2013 ei siis alkanut hyvin. 12 minuuttia ehti vuotta kulua, kun sain tuon ilmoituksen että poika on ottanut hatkat! Olin niiiiin vihainen. En tiedä kenelle eniten- laitoksen yövalvojalle vaiko pojalleni. Soitin laitokseen heti. Kuulin, että pojat oli laskettu pihalle katsomaan uuden vuoden raketteja ja siitä olivat sitten ottaneet jalat alleen ja lähteneet karkuun!
Ensimmäinen kysymys mielessäni oli MIKSI heidät laskettiin uutena vuotena ulos?! Eikö juuri tuon juhlan vuoksi ollut tarkoitus, että nuoret ovat sisällä turvassa, pois houkutuksista. Hoitajan puolustus asialle oli se, ettei ketään voida pitää pallo jalassa. Juu ei voida ei. Silti koin, että tilanteessa meneteltiin huonosti ja hoitsu on vaan tahtonut olla "kiva kaveri", joka päästää nuoret ulos.

Yö meni valvoessa. Olin niin täynnä hätää ja huolta. Poika tuntemattomassa kaupungissa ilman rahaa, ilman kännykkää, ilman mitään. Seuranaan vieras huumeista riippuvainen poika, jonka historiasta en voi tietää mitään! Mielessä pyöri kaikki maailman pelot. Tiesin, että pojilla on vierotusoireita ja tahtovat tupakkaa ja huumeita. Pelkäsin, että vetävät ihan mitä vaan käsiinsä saavat. Kulkevat kadulla, nukkuvat kadulla.....Tekevätkö ryöstöjä saadakseen rahaa, vai kuinka aikoovat aineet rahoittaa?!
Pahin mahdollinen tilanne äidille. Ei mitään keinoa saada yhteyttä poikaan. Ei voi kun odottaa....Poliiseille tietysti tehtiin haku, mutta tuskin heillä on aikaa tai mahdollisuuksia etsiä ketään. Sattumalta jäävät kiinni jos ovat jäädäkseen. Sydän itkee verta. Tulee tunne, että menetän poikani.

Pysäytys. Stoppi.

Eilen jätin sinut laitoshoitoon. Paikka on alaikäisille tarkoitettu arviointi-/ pysäytyspaikka. Yhteinen tekijä kaikilla on huumeiden käyttö ja/tai lääkkeiden väärinkäyttö.
Ajatukseni on koko ajan luonasi. Miten pärjäät? Miten olet nukkunut yösi? Onko sinulla ikävä kotiin? Pää täynnä ajatuksia ja kysymyksiä.
En tiedä haluatko että soitan jo tänään, vai pidätkö sitä nolona. Päätän olla soittamatta. Soitan vasta huomenna. Olet onneksi turvassa. Pois maailman pahuuksista. Sillä lohdutan itseäni. Puhdistut, kaikki paska elimistöstäsi poistuu.
Saat tilaisuuden aloittaa alusta. Aloittaa nuoruuden puhtaana, puhtaalta pöydältä. Toivon, että haluat sitä. Toivon, että jaksat taistella.

Rukoilen paljon. Rukoilen, että Jumala antaisi sinulle voimia ja auttaisi sinua. Olet minulle niin rakas. Minulla on ikävä!

Totuus paljastuu

Matkalaukku kädessäsi seisot edessäni. Näytät niin pienelle, niin hauraalle. Kyyneleet valuvat silmistäni kun halaamme. Rutistan sinut itseäni vasten, mutten saa sanaakaan suustani. Katsomme toisiamme hetken ja uskon siihen, että luet silmistäni viestin : Rakastan sinua.
Käännän selkäni ja astelen itkien pois. Kuulen kuinka ovi perässäsi lukitaan, enää en pääse luoksesi., Istun autossani pitkään. Itken ääneen. Taivas itkee kanssani, suuret vesipisarat hakkaavat tuulilasiin. Sydän palasina, sielu sirpaleina käynnistän autoni. Ajan pois.

Kannabishelvetti. Kannabisriippuvuus. Se on poikani kohtalo. Armoton taistelu on alkanut. Tahdon poikani takaisin, Tahdon hänet pois maailmasta jossa huumeet kukoistavat ja ovat arkipäivää.

Syyskuu 2012. Myöhäinen ilta. Puhelu tuntemattomasta numerosta. Poliisi soittaa ja ilmoittaa heti, että ei tarvitse säikähtää, kaikki ihan hyvin, mutta poikasi olisi täällä laitoksella ja olisi hyvä jos pääsisit hakemaan hänet kotiin. Miksi? Nooh, häntä epäillään varkaudesta ja huumausainerikoksesta.
Maa pettää jalkojeni alta. En usko korviani, vaan kysyn uudestaan ja uudestaan samaa asiaa....Siis mistä rikoksesta olikaan kyse? Huumausainerikos.

Tuosta kaikki lähti purkautumaan. Tuosta alkoi yksi elämäni raskaimmista taisteluista.

Pala palalta asia valkeni meille vanhemmille. Ensin kuulimme, että poika oli satunnaisesti poltellut kannabista kesällä ja nyt alku syksystä. Mitään muuta ei tullut esiin. Kuulusteluissa poika vannoi ja vakuutti, että ekat kokeilut on kesä-heinäkuulta. Puhuimme paljon. Itkimme yhdessä ja koitimme saada selville miksi? Miksi meidän urheilullinen, kiltti, tunnollinen, elämän haluinen, sosiaalinen poikamme sortui edes kokeilemaan huumetta? Saimme aina vaan vastauksen : En tiedä. Ja saimme kuulla kuinka turvallinen ja "vaaraton" aine kannabis on verrattuna tupakkaan ja alkoholiin. Ja kuinka yleistä sen käyttö on. Lähes kaikki kaveritkin polttaa pilveä....'

Enempää emme olisi voineet asiasta puhua kuin mitä puhuimme. Päätimme yhdessä, että käytämme poikaa satunnaisissa seuloissa varmistaaksemme, ettei käyttöä enää ole. Poika itse oli hyvin suostuvainen tuohon ja vannoi ja vakuutti, ettei hän enää polta. Kokeilut saa jäädä ja nyt hän luopuu niistä täysin. Pikku hiljaa luottamus alkoi palata.

Ensimmäinen seula oli negatiivinen. Luottamus lisääntyi ja kerroimme pojalle kuinka tyytyväisiä ja onnellisia olemme, että hän "tuli järkiinsä".

Toinen seula oli myöskin negatiivinen. Aikaa oli kulunut n. 2kk tuosta poliiseille kiinni jäämisestä. Oloni alkoi olla taas valoisa ja luottavainen. Tiesin, että sortumisia voi tulla ja puhuin niistä poikani kanssa. Sovimme 100%:sta luottamuksesta. Jos hän sortuu, niin ei enää yritä edes valehdella, vaan myöntää suoraan asian. Emme suutu, emme huuda, emme riitele. Tuemme ja kannustamme ja rakastamme häntä tilanteessa kuin tilanteessa. Sopimus tuntui hyvältä. Poika oli puhelias ja avoin. Kertoi iloistaan, kertoi suruistaan, jakoi elämänsä kanssani. Niin hyvältä tuntui ne illat kun hän tuli ulkoa kotiin, istahti sänkyni laidalle ja kertoi mitä oli puuhastellut ja kenen kanssa. Koskaan hän ei tullut kovin myöhään, aina viimeistään sovittuna aikana. Elämä sujui kepeästi, olin ylpeä pojastani.

Tuli kolmannen seulan aika. Tulokset tulivat ja nekin olivat negatiiviset. Mutta pissanäytteestä kävi ilmi, että kreatiiniarvo oli hälyttävän alhainen. Tuo arvo viitaa siihen, että virtsaa on laimennettu vedellä, tai juomalla runsaasti vettä ennen näytteen antoa.
Kerroin tuloksista pojalleni näin : Tulokset tulivat ja ne olivat positiiviset. Miksi? Poika meni sanattomaksi ja sanoi hiljaisella äänellä : Ei pitänyt kyllä olla........Kuulin heti, että hän on huijannut. Olin mielessäni vihainen siitä, että hän on sortunut satunnaiseen käyttöön, muttei ole siitä kertonut mitään, vaikka niin sovimme. Niin luotin. Sillä hetkellä en halunnut keskustella poikani kanssa mitään. Tarvitsin hieman etäisyyttä ja aikaa.

Meni kaksi päivää. Sen jälkeen istutin pojan autoon ja lähdimme kahdestaan ajelulle. Auto on hyvä paikka puhua. Ei ole ylimääräisiä korvia, eikä kukaan häiritse eikä keskeytä meitä. Ajoin auton parkkiin ja sanoin, että no annappa tulla sitten koko totuus. Ja sen todellakin sitten kuulin. Hänen satunnaiset kokeilunsa olivatkin jo lähes 2 vuotta kestäneitä päivittäisiä käyttöjä. Joka päivä, vähintään kerran hän on polttanut kukkaa, joskus jopa parikin kertaa päivässä. Lisäksi hän oli kesällä koittanut Subutexia, ekstaasia ja "jotain lääkkeitä".