15.2.2013

Uneton yö

Jälleen tämmöinen yö ettei uni tule lainkaan. Tunnin kuluttua kello soi, enkä ole nukkunut yhtään. Pitäisi varmaan saada itsensä lääkäriin...Luulen, että tarvitsisin jotain apua näihin öihin. Ahdistaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Asiat paisuu yön tunteina mielessäni, huolet tuntuvat tuplasti raskaammilta, eikä toivoakaan unesta.

Tänä yönä olen ollut kiukkuinen ja myöskin surullinen siitä, että olen niin yksin tämän "taisteluni" kanssa. Tuntuu ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta. ( Hoitohenkilökuntaa ja sosiaalityöntekijää lukuunottamatta ). Kukaan läheisistäni ei välitä. Ei sisareni, ei äitini, ei poikani serkut...Tuntuu siltä kuin meidät olisi suljettu kaiken ulkopuolelle. Tai ei ehkä meitä, mutta tämä asia. Tästä ei vaan puhuta ääneen. Aivan kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei ole kertaakaan kysynyt miltä minusta tuntuu, tai miten muuten jaksan. Kukaan ei pohdi kanssani miksi näin on käynyt, kukaan ei lohduta minua surussani. Kun minuun ollaan yhteydessä, kysytään vaan iloisena miksi ihmeessä et ole soitellut, miksi et ole käynyt? Kun aloitan kertomaan miten paljon aikaani ja voimiani tämä ruljanssi vaatii, kääntyy puheenaihe hyvin pian toisaalle.

Koomista sinänsä, sillä lähipiirini ihmiset koostuvat järjestään ns. ammattikasvattajista. Jokainen työskentelee lasten ja nuorten parissa, yksi jopa kriisityöntekijänä....Mutta nähtävästi se menee niin, että kun ongelma tulee liian lähelle, siihen ei osatakkaan sanoa mitään. En tiedä.

Se etten itse saa läheisiltäni mitään tukea, ei sureta minua läheskään yhtä paljon kuin se, ettei poikani saa heiltä mitään apua. Kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Kukaan ei ole kertaakaan soittanut pojalleni ja kysynyt miten menee? Kukaan ei ole minulta kertaakaan kysynyt millaista pojalla on laitoksessa, mitä tekevät siellä, miten pärjää siellä, millaista ohjelmaa siellä on jne.  Se minua surettaa. Yli viikko sitten sanoin äidilleni, että toivoisin hänen menevän visiitille pojan luokse. Sanoin, että siellä käy toistenkin nuorten mummit ja ukit....Äitini sanoi menevänsä ilman muuta- kivahan se on lähteä toiseen kaupunkiin retkeilemään! Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu, hän ei ole kysellyt paikan yhteistietoja, ei ehdottanut päivää jolloin menisi.

Ymmärrän että jokaisella on oma elämänsä. Jokaisella on omat kiireensä. Mutta en ymmärrä tämmöistä välinpitämättömyyttä. Ehkä olen itse niin kovin erilainen kuin he. Kaippa olen vähän ylihuolehtivainen ja yliherkkä monessa suhteessa ja häpeäkseni myönnän olevani loukkaantunut heille. Ehkä olen lapsellinen ehkä en. Vaikka kuinka olen aikuinen ja yleensä käyttäydyn aikuismaisesti, niin nyt tekisi mieli haistattaa pitkät paskat koko suvulle!


6 kommenttia:

  1. Moi!

    Mulla on tässä jo pitkään ollut tämä kommentti-boksi auki. Mietin, mitä sanoisin. Olisi niin paljon kaikkea.

    Kannattaa käydä puhumassa tuosta nukkumisesta. Uni on kuitenkin tärkeä perustarve. Itselläni korjaillaan ihan säännöllisesti nukkumista lääkkeillä (Kausittain).

    Nyt noihin läheisiin. Itselle diagnosoitiin masennus syksyllä 2011. Läheiseni eivät KOSKAAN käyneet moikkaamassa minua sairaalassa (Olen siis ollut muutamia kuukausia sairaalahoidossa). Eivät koskaan soitelleet. Eivät muutenkaan puhuneet sairastumisestani. Ihan kuin sitä ei olisi ollut olemassa. Myöhemmin kuitenkin kuulin, etteivät he tienneet kuinka suhtautua. He eivät osanneet olla kanssani. Tietysti huumeet ja masennus on eriasia, mutta veikkaisin, että tuossa taustalla voisi myös olla pelkoa ja tietämättömyyttä.

    Toivoisin niin kovasti, että poikasi pääsee eroon aineista.

    Voimia, halauksia ja jaksamista!

    Olet tärkeä♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hirveästi <3
      Uskon kyllä tuohon, että pelko ja tietämättömyys on osasyy siihen, ettei yhteyttä pidetä, eikä asiasta puhuta. Ja onhan se tavallaan kovin ymmärrettävääkin, vaikka toki toivoisi, että asioista kuin asioista pitäisi pystyä puhumaan.

      Ikävä kuulla että sinäkin jäit niin yksin tuossa tilanteessa :(
      Jos olisin kuulunut läheisiisi, olisin rampannut kyllästymiseen asti luonasi :D

      Paljon halauksia ja voimia sinullekin <3

      Poista
  2. Olet ollut mielessä, voimia ja jaksamista.Pidä itsestäsi huolta,se on parasta apua myös pojallesi ja hänen sisaruksilleen.

    Valitettavan usein monet läheiset katoavat silloin kun murheen laatu on heille liian iso ja vaikea ja suuri tuntematon. Toivottavasti sinulla on edes joku joka voi ottaa vastaan sinun surusi ja murheesi ja huolesi.

    Varjelusta ja voimia tuleviin päiviin.♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos Spoblo <3
      Onneksi minulla on pari rakasta ihmistä kenen kanssa kaiken mahdollisen jaan. Ilman heidän tukeaan, ilman tämän blogin kirjoittamista, olisin paljon syvemmällä suruni kanssa.

      Onneksi olemme matkalla kohti kevättä. Valo lisääntyy myös sisälläni ja jälleen jaksan luottaa parempaan tulevaan <3

      Poista
  3. Kiitos tästä blogista. Voimia!

    VastaaPoista