Taskujen tyhjennys

Tänään on ollut erityisen kurja päivä. Mieli on maassa ja tuntuu että naamaan ihan sattuu tämä vakavuus...Mikään ei tuo edes pientä hymyä kasvoille.
Miksi taas olen näin maassa, miksi tunnen näin syvästi, miksi olen niin hirveän surullinen? Suruuni löytyy selvät syyt, siksi en osaa vielä olla tarpeeksi huolissani itsestäni ja voinnistani. Vaikka on hetkiä jolloin olen varma siitä, etten pärjää enää ilman jotain lääkettä ja olen jo puhelin kourassa soittamassa itselleni lääkäriaikaa. Mutten ole niin tehnyt. En halua lääkkeitä. En halua koukuttua mihinkään uni- tai mielialalääkkeeseen. Tilanne olisi toinen, jos ahdistukseen ja masentuneisuuteen ei olisi mitään järjellistä syytä. Näin ajattelen...En tiedä olenko oikeassa ja toiminko edes järkevästi, mutta katsellaan nyt tilannetta. Eiköhän se lääkäriin menokin tule eteen jos on tullakseen....

Lapsiaan kasvattaa suurella rakkaudella. Uskoo toimivansa juuri oikein, luottaa itseensä, kykyihinsä ja taitoihinsa. Tietää tekevänsä virheitä, mutta ottaa niistä opikseen ja luottaa siihen, ettei lapset mene rikki, eikä maa heidän altaan murene, vaikkemme täydellisiä kasvattajia olekkaan.
Omat lapsenikin olen pyrkinyt kasvattamaan niin, että he aina tietävät minun olevan heidän puolellaan, heidän tukenaan ja apunaan. Olen aina valmis olemaan läsnä, kuuntelemaan ja ohjaamaan, tukemaan ja kannustamaan- on tilanne mikä hyvänsä.

Tärkeimmät asiat joita olen pyrkinyt äitinä vaalimaan, ovat :

AVOIMUUS
YKSILÖLLISYYS
YHTEISÖLLISYYS
TURVALLISUUS
LÄHEISYYS

Jos ja kun nuo asiat perheen sisällä toimivat, moni asia on jo hyvin ja kohdallaan. 

Ja silti olemme nyt tässä pisteessä, että lapsi on huumeiden sekakäyttäjä ja katkolla Stopparissa. Huomaan päivittäin pohtivani yhtä ja samaa asiaa- tunnenko lainkaan omaa lastani? Asiat joita vuosien varrella olemme puhuneet ja käyneet läpi, ovat tuntuneet kovin itsestäänselviltä.
Esim. rehellisyys/avoimuus, huumeisiin ei sekaannuta, mitään ei varasteta- ei mistään, ei koskaan. Ihan aina on poika itsekin sanonut, ettei voisi kuvitellakkaan varastavansa esim. kaupasta. Eikä olisi koskaan niin tyhmä, että alkaisi käyttää huumeita. Ja todellisuudessa kaikki onkin mennyt juuri päinvastoin. Hän on varastellut, näpistellyt, valehdellut, salannut, käyttänyt huumeita. Pettymystä on vaikea kestää. Kyllä, olen pettynyt, eikä sitä ole edes vaikea myöntää. Ja mistä se pettymys tulee? Siitä, ettei omat toiveeni ja tavoitteeni toteutuneet....Olinhan toivonut pojasta aivan toisenlaista. Olin mielessäni elänyt hänen nuoruutensa, suunnitellut kuinka kaikki etenee jne. Ja nyt saan sitten olla pettynyt, koska hän onkin omanlaisensa yksilö, ei sellainen kuin minä kuvittelen.

Helposti me äidit sanomme omista lapsistamme, että "tunnemme heidät kuin omat taskumme". Itsekin olen noin sanonut ja luullut sen olevan ainakin lähes totta. Tätä asiaa itkin juuri eilen rakkaalle ihmiselle ja hän sanoi viisaasti näin : "Kyllä uskon, että vanhemmat voivat tuntea lapsensa "kuin omat taskunsa",mutta harvoinkos taskun pohjalta löytyy tunnistamattomia nappeja, unohtuneita lappuja ja saumoista outoa töhkää, kun kääntää taskun nurinpäin". Näinhän se on. Nyt on omat taskuni käännetty nurinpäin ja kaikki nöyhtä ja töhkä on taskun pohjilta kaivettu esiin. Nyt elän sitä vaihetta, että tutustun tuohon "ylimääräiseen" töhkään, eikä se minua miellytä.
Mutta kovin tärkeää on, että taskut on nyt puhdistettu ja toivon, ettei samaa tarvitse tehdä kovin pian ainakaan uudestaan!

( Pojan vuosien takainen pilapiiros äidistä ja hänen 3 lapsestaan :) )

"Vittu mitä paskaa"

Heti alkuun pyydän anteeksi tämän postauksen otsikkoa. Rumaa...

Päivät vaihtelevat kovasti. Välillä oma oloni on ollut jo ihan suht hyvä ja rauhallisen luottavainen, kun taas toisena hetkenä mieli on musta ja pelot painavat minut maanrakoon. Kuulema hyvin luonnollista reagoida noin, vaikkakin raskastahan se on. Tahtoisin herätä tästä painajaisesta. Tahtoisin saada hymyn takaisin kasvoilleni. Tahtoisin saada uskon huomiseen heräämään henkiin.

Tässä välissä meillä on ollut Stopparissa kaksi palaveria. Ensimmäinen ns. alkupalaveri ja toinen ns. perhetapaaminen, jossa olin yksin edustamassa perhettämme. Pojalla mieli muuttuu aina sen mukaan millä tuulella hän sattuu olemaan. Viime torstaina palaveri päättyi ihan hyvissä merkeissä. Poika ilmoitti, ettei haluakkaan muuttaa omalta paikkakunnaltamme mihinkään ( esim. Helsinkiin ), vaan haluaa jäädä tänne opiskelemaan. Kertoi tajunneensa sen, ettei huumeita missään pääse pakoon ja päihteettömyyteen riittää oma päätös kieltäytyä niistä. Hän ilmoitti tahtovansa asua kotona ainakin tämän kevään ja ensi kesän. Jos ja kun opiskelupaikka löytyy syksyksi, sitten hän voisi hakea omaa asuntoa ja aloittaa itsenäistymisensä. Fiksusti ilmoitti myöskin sen, että haluaa olla ja asua lähellä meitä vanhempia, koska tietää saavansa parhaan mahdollisen tuen juuri meiltä.
Kaikki tuntui siis menevän juuri oikeaan suuntaan ja olin hänen päätökseensä tyytyväinen. Uskalsin jopa nähdä hänet huumeista vapautuneena- omasta tahdostaan, ei toisten painostuksen vuoksi.

Sunnuntaina matkustin jälleen Stoppariin ja pidimme perhetapaamisen. Kävimme paljon asioita läpi - sekä tämän hetkisestä laitoselosta, että huhtikuun alkupuolella tapahtuvan kotiutuksen osalta. Poika on koko ajan tiennyt, että kotiin muuttamisen ehtona on päihteettömyys. Otin tuon asian puheeksi ja poika oli ihan että joo, joo. Asia on ihan selvä hänelle. Hän aikoo jättää kaikki huumeet pois. Sanoin sitten, että jos meille vanhemmille herää epäily käytöstä, aiomme pyytää häntä antamaan seulat, todistaakseen puhtautensa. Samaan syssyyn selitin sen, ettemme pysty luottamaan hänen sanaansa kaiken tämän jälkeen. Niin usein, niin monta kertaa se meidän luottamuksemme on romahtanut, eikä sen palauttaminen tapahdu sormia napsauttamalla. Tässä vaiheessa poikani ilmoitti, ettei muuta sitten ollenkaan kotiin. Hän ei tule antamaan elämässään enää ainuitakaan seuloja. Kukaan ei saa häntä enää alistumaan siihen, että "joutuu purkkiin kusemaan". Minulle tuo taas oli viesti siitä, ettei hän aio olla ilman huumeita, ei ainakaan ilman kannabista. Ja jos ja kun hän aloittaa kannabiksen polttelun, en usko hänen pystyvän siihen, että siirtyy ihan uuteen tapaan ja malliin- vain pari kertaa kuukaudessa. Jätkä joka on vetänyt sitä kaksin käsin pari vuotta, useita kertoja päivässä, ei kykene pitämään sen käyttöä kurissa. Näin ajattelen. Ja millä hän sitten taas käyttönsä rahoittaa? Diilaamisella tietysti. Ja niissä piireissä liikkuu sitten taas kaikkea muutakin, joten syksyyn mennessä tilanne on varmasti taas sama kuin ennen näitä katkojaksojakin :(
Tästä emme päässeet sitten etenemään mihinkään, vaan viimeiseksi puheeksi jäi se, että poika laittaa jo nyt Stopparissa ollessaan asuntopaperit vetämään....Tämä on asia johon meidän on vielä palattava. Pelkäänpä, että tuo olisi kaikista huonoin vaihtoehto kaikista. Suoraan katkolta 1. omaan kämppään....Ei, sen ei pidä antaa mennä noin. Riskit on liian suuret.

Stopparista poika ei tykkää lainkaan. Ihan kaikki mättää. Työntekijät ovat kuulema hyvin epäammattimaisia. Poika perusteli väitettään sillä, että ohjaajat kiroilevat ihan hirveästi ja samaan aikaan moittiivat nuorten kielenkäyttöä. Kesken tv-ohjelman yksi ohjaajista oli huutanut : Voi vittu mitä paskaa!! V-sana irtoaa kuulema ohjaajien suusta hyvin herkästi ja sen vuoksi poikani ilmoitti, ettei arvosta eikä kunnioita heitä työntekijöinä....
Tämä onkin talossa tiedossa oleva ongelma ja keskiviikkona heillä on henkilöstökokous asian tiimoilta. Saas nähdä pystyykö ohjaajat siistimään suunsa jatkossa. Uskon, että tuollaisessa ympäristössä esim. juuri tuo v-sana tarttuu helposti, nuorethan viljelevät sitä ihan joka paikkaan. Oma poikanikin kuulema kiroilee tuolla aivan kamalasti, mitä hän ei kyllä normaalisti tee- ainakaan kotioloissa.

Lähes kaksi viikkoa vielä ensimmäiseen kotilomaan. Sitä kovasti odotetaan! En pelkää että poika käyttäisi mitään sinä aikana. En usko, että hän tässä vaiheessa ottaa mitään riskejä. Hän tietää, että on pian täysi-ikäinen ja tämä katko on ohi. Sen jälkeen koittaa vapaus.....Sitä hetkeä kyllä pelkään :(

Tämä päivitys on ehkä vähän sekava, mutta niin on mielenikin.

Uneton yö

Jälleen tämmöinen yö ettei uni tule lainkaan. Tunnin kuluttua kello soi, enkä ole nukkunut yhtään. Pitäisi varmaan saada itsensä lääkäriin...Luulen, että tarvitsisin jotain apua näihin öihin. Ahdistaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Asiat paisuu yön tunteina mielessäni, huolet tuntuvat tuplasti raskaammilta, eikä toivoakaan unesta.

Tänä yönä olen ollut kiukkuinen ja myöskin surullinen siitä, että olen niin yksin tämän "taisteluni" kanssa. Tuntuu ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta. ( Hoitohenkilökuntaa ja sosiaalityöntekijää lukuunottamatta ). Kukaan läheisistäni ei välitä. Ei sisareni, ei äitini, ei poikani serkut...Tuntuu siltä kuin meidät olisi suljettu kaiken ulkopuolelle. Tai ei ehkä meitä, mutta tämä asia. Tästä ei vaan puhuta ääneen. Aivan kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei ole kertaakaan kysynyt miltä minusta tuntuu, tai miten muuten jaksan. Kukaan ei pohdi kanssani miksi näin on käynyt, kukaan ei lohduta minua surussani. Kun minuun ollaan yhteydessä, kysytään vaan iloisena miksi ihmeessä et ole soitellut, miksi et ole käynyt? Kun aloitan kertomaan miten paljon aikaani ja voimiani tämä ruljanssi vaatii, kääntyy puheenaihe hyvin pian toisaalle.

Koomista sinänsä, sillä lähipiirini ihmiset koostuvat järjestään ns. ammattikasvattajista. Jokainen työskentelee lasten ja nuorten parissa, yksi jopa kriisityöntekijänä....Mutta nähtävästi se menee niin, että kun ongelma tulee liian lähelle, siihen ei osatakkaan sanoa mitään. En tiedä.

Se etten itse saa läheisiltäni mitään tukea, ei sureta minua läheskään yhtä paljon kuin se, ettei poikani saa heiltä mitään apua. Kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Kukaan ei ole kertaakaan soittanut pojalleni ja kysynyt miten menee? Kukaan ei ole minulta kertaakaan kysynyt millaista pojalla on laitoksessa, mitä tekevät siellä, miten pärjää siellä, millaista ohjelmaa siellä on jne.  Se minua surettaa. Yli viikko sitten sanoin äidilleni, että toivoisin hänen menevän visiitille pojan luokse. Sanoin, että siellä käy toistenkin nuorten mummit ja ukit....Äitini sanoi menevänsä ilman muuta- kivahan se on lähteä toiseen kaupunkiin retkeilemään! Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu, hän ei ole kysellyt paikan yhteistietoja, ei ehdottanut päivää jolloin menisi.

Ymmärrän että jokaisella on oma elämänsä. Jokaisella on omat kiireensä. Mutta en ymmärrä tämmöistä välinpitämättömyyttä. Ehkä olen itse niin kovin erilainen kuin he. Kaippa olen vähän ylihuolehtivainen ja yliherkkä monessa suhteessa ja häpeäkseni myönnän olevani loukkaantunut heille. Ehkä olen lapsellinen ehkä en. Vaikka kuinka olen aikuinen ja yleensä käyttäydyn aikuismaisesti, niin nyt tekisi mieli haistattaa pitkät paskat koko suvulle!

Vierailumme Stopparissa

Tänään kävimme 1. kertaa katsomassa poikaa uudessa paikassa. Tämä Stoppari vaikutti kivalta- kodinomainen ja viihtyisä. Tilana ei mitenkään laitosmainen. Tämä siis minun ja sisarusten mielipide, poika itse on aivan toista mieltä. Hän ei viihdy paikassa yhtään. Kaikki ahdistaa ja masentaa, seinät kaatuu päälle :( On erittän haastavaa ja raskasta toimeliaalle nuorelle miehelle pysytellä neljän seinän sisällä kokonainen viikko. Vasta viikon jälkeen alkaa pyöriä harrastemahdollisuudet, ulkoilut, kaupassa käynnit jne. Vielä on pinnisteltävä 4 päivää tuohon "leveliin", kuten he siellä puhuvat. Nyt eletään ykkös-leveliä, jolloin "vaan ollaan", tapetaan sisällä aikaa. Kakkos-levelillä alkaa vasta tapahtua. Kolmos-levelillä saa käydä jo yksin ulkona, ilman ohjaajaa ja nelos-levelillä pääsee kotilomille!! ( Siihen menee noin kuukausi tulopäivästä ).

Huomasi kyllä, että poika oli kovasti odottanut meidän tuloamme. Isosiskon ja pikkuveljen näkeminen ilahduttivat, mutta minulle hän osoitti kovasti mieltään. Mainitsi moneen kertaan sen, etten halunnut häntä kotiin, vaan halusin hänet lukittuun vankilaan! Ei paljoa auttanut puheeni siitä, että toki haluan hänet kotiin, mutta vasta sitten kun hän kykenee olemaan ilman päihteitä. Kovasti koitti minua syyllistää kaikesta, mutta en lähtenyt tuohon keskusteluun mukaan. Aikansa hän jaksoi asiasta paasata, mutta rauhoittui sitten juttelemaan ihan muitakin asioita.

Kyselimme mistä poikani tällä hetkellä eniten haaveilee? Lista oli hyvin selvä : Tupakasta, vapaudesta ja kebabista! Kun hän tulee kotilomille n. 3 viikon kuluttua, hän aikoo syödä vain ja ainoastaan kebabbeja, rampata ulko-ovesta ulos ja sisään, ulos ja sisään lukuisia kertoja ihan vain siksi, että repii vapaudesta kaiken mahdollisen ilon irti!
Mitenköhän usein itse mahtaa riemuita tuosta tunteesta? Eihän tuollaista itsestäänselvyyttä osaa edes arvostaa!

Mieli on haikea ja surullinen. Olo on pitkästä ajomatkasta väsynyt ja turtunut. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Miksiköhän tänään on sellainen olo, ettei tästä ole loppupelissä mitään hyötyä? Hyötyä toki on....Ainakin se, että tämän laitosajan poika pysyy "puhtaana". Mutta vain siksi, että hänet siihen pakotetaan. Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Mutta pian hän on täysi-ikäinen, eikä mikään mahti saa häntä päihteettömäksi, ellei hän itse sitä halua! Nyt juuri minulla on sellainen olo, sellainen pelko, ettei hän itse haaveile päihteettömyydestä.....Hän haaveilee vain vapaudesta ja siitä, että pääsisi pian palaamaan entiseen elämäänsä. Toivon olevani väärässä.

"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.

Kannabista 5mg/päivä

Tämä viikonloppu meneekin ihan kotosalla ilman poikaa. On turvallinen olo, hän on siellä turvassa, eikä pääse aineisiin sekaantumaan. Mutta tietysti on häntä ikävä ja tahtoisin olla hänen lähellään.

Jollakin muotoa oma oloni on muuttunut. Nähtävästi olen päässyt alkushokin yli. Enää en huuda tuskissani ääneen, en itke taukoamatta, vaan  pystyn puhumaan asioista ilman suurta ahdistusta rinnassani. Välillä tuntuu, etten puhuisikaan omasta lapsestani, olen jotenkin "ulkopuolinen" koko jutussa. Onko tämä sellainen vaihe, että elimistö suojelee minua, ottaa etäisyyttä asiaan, jotta jaksan paremmin? Jos tuollainen shokkivaihe olisi jatkunut yhtään pidempään, tuskin olisin täysijärkisenä siitä selvinnyt.

Sain pari anonyymi-viestiä, joihin haluan tässä palata. Kopioin ne tähän :

Anonyymi1/2/13 09:17

Tuo 5 grammaa kukkaa kuulostaa aika hurjalta ollakseen totta. Olen kuullut, että kovimmilla polttelijoilla voi mennä 5-10 grammaa päivässä. Tämän toleranssin saavuttamiseen kuitenkin vaaditaan vuosien päivittäinen polttelu ja siltikkin käyttäjästä näkee, että käy varsin hitaalla.

Anonyymi1/2/13 11:06

1-2 g maksaa katukaupassa 20e. Kuulostaa aika suurelta määrältä siis tuo 5g. Kannabista ei siis kukaan kyllä ilmaiseksi mistään saa, koska siinä liikkuu suuret rahat. 

Poikani kertoman mukaan tilanne on mennyt näin : Hän aloitti tupakalla 7. luokalla. 8. luokalla hän oli ensimmäistä kertaa polttanut kannabista muutaman henkosen verran. Se oli heti kolahtanut ja tuntunut juuri oikealle aineelle! Heti yläasteen jälkeen alkoi säännöllinen käyttö. Kaverinsa oli kasvattanut tuota itse ja antanut pojalleni lehtiä ilmaiseksi- hetken aikaa. Mutta pian alkoi lehdetkin maksaa ja poikani oli päättänyt ruveta diilaamaan kannabista tutuilleen. Palkaksi hän ei ottanut rahaa, vaan alkuun lehtiä ja hyvin pian sitten sitä "kukkaa". Hän aloitti rajun polttamisen heti. Kyse ei koskaan ollut mistään ns. viihdepolttelusta. Alkuun kannabista meni 3-4 kertaa viikossa ja alle vuodessa hän oli huomannut polttavansa joka päivä. 

Nyt hän on myöntänyt polttaneensa säännöllisesti reilut 2 vuotta, päivittäin. Aamut on alkaneet ja päättyneet  kannabiksella. Riippuen minkä verran kukkaa on ollut, hän on polttanut 2-5 kertaa joka päivä! Yhteensä kannabista on pahimmillaan mennyt tuo 5mg/päivä. Toleranssi kasvoi siis melko nopeasti, eikä KUKAAN ole koskaan nähnyt hänestä, että olisi "huumeissa" tai pilvessä. Niin on selvinnyt koulupäivätkin jäämättä kiinni, sekä terveydenhoitajan juttelukerrat jne. Kukaan ei vaan huomannut hänessä mitään. 

Masennus paheni mitä enemmän hän poltti. Viime kesänä sanoin pojalleni, että hänellä on varmasti masennusta, koska on niin "vätys". Halusi vaan makoilla ja lekotella, eikä mikään kiinnostanut. Hän kielsi masentuneensa, nauroi ajatukselleni ja vannoi kaiken olevan hyvin. Lupasi kertoa heti jos oma mieli tuntuu yhtään kurjalle tai erilaiselle....Ja minä uskoin. Ajattelin tuon kuuluvan murrosikään. Mikään muu ei kiinnosta kuin kaverit. Aina löytyi virtaa lähteä kavereiden kanssa ulos, tai jos meille tuli kavereita, kaikki näytti olevan ihan ok! En osannut olla tarpeeksi huolissani :( 

Olen ollut itselleni vihainen. Monta vuotta olen valvonut ja odottanut aina, että poika tulee kotiin. Hän ei koskaan rikkonut kotiintuloaikoja, vaan saapui hyvissä ajoin kotiin. Silti en vaan osannut koskaan käydä nukkumaan ennen hänen tuloaan. Vasta kun näin ettei ole päihtynyt ja näin, että kaikki on hyvin, osasin itsekin nukkua.......Ja todellisuudessahan mikään ei ollut ok!! Hän on käyttänyt vaikka mitä aineita, enkä koskaan nähnyt mitään merkkejä hänestä! Mutta tarkistinko koskaan hänen pupilliensa kokoa? En. Tein sen 1. kertaa viime sunnuntaina ja näin valtavat lautasen kokoiset pupillit :(  Jos olisin tuota älynnyt seurata aiemmin, hän olisi jäänyt kiinni. Mutta ei. En älynnyt. En voinut kuvitellakkaan, että poikani sortuisi huumeisiin. Ei pitäisi kuvitella! 

Tällä hetkellä poikani on sitä mieltä, että aikoo lopettaa kaiken muun paitsi kannabiksen käytön. Siitä hän ei usko luopuvansa koskaan. Ja samaan aikaan hän on varma, ettei enää diilaa tuollaisia määriä, koska tietää että vankilahan siinä kutsuu jos kiinni jää! Rikoksiakaan ei aio enää tehdä. Kun kysytään millä hän sitten aikoo rahoittavansa polttelun ( täällä kukka maksaa 16€/gramma ), niin vastaus on "aina sitä jotain keksii" ja "en mä tollasia määriä aio enää polttaakkaan". 

Ei kovinkaan mieltä nostattavia suunnitelmia siis....