28.3.2013

Viidakkorummut pärisee

En ole osannut vähään aikaan kirjoittaa mitään. Tieto blogistani levisi nuorison keskuudessa ja lopulta poikanikin sai Stopparissa tästä kuulla. Olen kirjoittanut tätä kuin päiväkirjaa- täysin sydämestäni, rehellisesti omia tunteitani läpikäyden. Nyt kun tiedän, että kirjoittamani asiat kerrotaan pojalleni ja on vain ajan kysymys kun hän itse tulee tätä lukemaan, tuntui hankalalta kirjoittaa. Anonyymina se oli helpompaa.
En oikein tiedä miksi näin on? Kuitenkin kaikesta tästä olemme pojan kanssa puhuneet, olen näyttänyt tunteeni avoimesti, kertonut mielipiteeni asioista jne. Silti minulla on tunne, että jokin särkyi sillä hetkellä kun viidakkorummut alkoivat päristä.

Kun sain viime kotiharjoittelun jälkeen kuulla, että seulat olivat kannabiksen osalta positiiviset, romahdin täysin. Olin hirveän täynnä vihaa ja suuttumusta. Löin pojalleni luurin korvaan, enkä kyennyt puhumaan hänelle mitään. Hiljaisuutta kesti viikon, emmekä soitelleet kertaakaan. Sen jälkeen sain häneltä kirjeen. Poika pyyteli hirveästi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä sen, jos en pysty häneen enää koskaan luottamaan. Halusi kuitenkin kuulla, onko hänellä koti odottamassa sen jälkeen kun katko on ohi.
Tuon kirjeen jälkeen soitin hänelle ja kerroin, että totta kai koti ja perhe on häntä odottamassa. Emme ole häntä hylkäämässä. Mutta meillä on sääntömme. En suostu siihen, että hän säilyttää kotona mitään laittomia aineita, kannabista, piippuja tai bongeja. Ne eivät saa koskaan päätyä hänen huoneeseensa. "Täytyy sitten jättää ne ulos", vastasi poika. Eli....Hän ei aio luopua kannabiksesta. Hän ei halua luopua siitä. Minulla on tunne, että hänen päässään on ajatus- tapahtui mitä hyvänsä, kannabis on aina se ykkösjuttu! Tuosta olen surullinen, pettynyt, vihainen. Kotiin ei ole muuttamassa päihteetöntä nuortamiestä, se on nyt selvää.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut, että jos tietäisin pojan käyttävän kannabista satunnaisesti, esim. 1-3 kertaa kuukaudessa, sen pystyisin jotenkin kaiken tämän jälkeen katsomaan läpi sormieni....Ja tuonkin tiedon on joku pojalle kertonut ja nyt hän ilmoitti minulle, ettei mitään syytä huoleen- hän ei aio palata entiseen, vaan käyttää kannabista vain 1-3 x kuukaudessa. Eli hän edelleen puhuu minulle juuri niin kuin uskoo ja tietää minun haluavan kuulla. Tuntuu siltä, että kaiken tämän taistelun jälkeen juuri mikään ei ole hänessä muuttunut. Katuuko hän sitä, että viime lomilla poltti? Ei. Hän harmittelee vain sitä, että jäi kiinni ja että minä sain tietää. Hän on itselleen kiukkuinen siitä, että oli niin huolimaton seulojen kanssa ja kärähti......! Ihan niin kuin tuo olisi se ongelma tässä tilanteessa :( Mutta...Eihän hänellä mitään päihdeongelmaa olekkaan. Kärpäsestä on tehty härkänen, näin sanoo edelleen.
Ja tuo saa minut surulliseksi. Eikä hän ymmärrä miksi.

Pääsiäinen ja kotiharjoittelu edessä. Huomenna poika tulee kotiin, maanantaina vien hänet pois. Nyt minulla on tunne, etten odota viikonlopulta mitään, en toivo mitään, enkä myöskään pelkää mitään. Vastuu on hänellä itsellään. On selkeästi tullut hetki, jolloin löysään ohjaksia. Parhaani olen yrittänyt, enkä oikein enempää kykene tekemään.

Hyvää pääsiäistä teille kaikille <3

20.3.2013

"Et voi tehdä tätä mulle"

Pojallani olisi ollut Stopparia jäljellä tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen oli tarkoitus palata kotiin. Tuosta parista viikostakin suurimman osan hän olisi saanut olla kotilomilla. En pysty käsittämään kuinka tärkeää tuo kannabis hänelle on! On pakko uskoa, että se menee k a i k e n edelle. Millään ei ole väliä, kunhan saa pössytellä pilveä!
Muutaman pettyneen sanan sanoin pojalle puhelimessa ja tokaisin että teit sitten valintasi- pysy nyt sitten siellä suljettuna kunnes täytät 18v. "Et voi tehdä tätä mulle", vastasi hän. Löin luurin korvaan. Noh, tuohon täysi-ikäisyyteenkään ei mene enää kuin kuukausi. Sen jälkeen hänelle koittaa vapaus.

Kaikki on sekaisin. Tunteet myllertää laidasta laitaan. Kyyneliä näyttää riittävän, vaikka joskus jo luulin itkeneeni itseni kuiviin.

7 vuorokautta Stoppari pitää poikaa sisätiloissa. Liikkumisen rajoitus astui taas voimaan, eli poika tipahti ykköstasolle jälleen. Mutta sen jälkeen kaikki on minusta kiinni....Otanko pojan viikon päästä taas lomille? Otanko kahden viikon kuluttua? Ja tärkein kysymys : Mitä sitten kun hän pääsee kokonaan kotiin...Hän asuu kotona kunnes löytää oman asunnon itselleen. Miten voin elää hänen kanssaan saman katon alla, tietäen ettei hän elä ilman päihteitä? Kodissani on säännöt, joita hänen on noudatettava. Mutta jos homma ei toimi, mitä sitten? Tiedän, etten koskaan voisi rakasta lastani heittää kadulle. Siihen minulla tuskin koskaan olisi sydäntä.
Mutta jos hän jatkaa itsekeskeistä elämäänsä, välittämättä muista perheenjäsenistä, niin jotainhan ON tehtävä!

Kuulin ohjaajalta tänään, että poika on ollut kovin hiljainen. Pohtii kuulema sitä, kuinka ihmeessä seulat oli positiiviset, vaikka hän poltti vain vähän?!
Toivoisin hänen miettivän ihan jotain muuta......

19.3.2013

Enää ei ole sanoja

Soitto Stopparista. Kotiloman jälkeiset seulat olivat positiiviset kannabiksen osalta. Pilveä on siis polteltu.
En jaksa tätä enää.

16.3.2013

Milloin uskallan hymyillä?

Poika kotona ja kaikki hyvin. Ulospäin näyttää varmasti siltä, ettei mitään hätää ole koskaan ollutkaan. Kaikki on kuin ennen....Nauretaan, jutellaan, hassutellaan, vietetään aikaa yhdessä. Mutta. En osaa olla aidosti onnellinen. Suru, huoli, pahat muistot ja pettymykset asuvat ihan ihon alla, lähes iholla. Pelkään että ne eivät katoa koskaan, enkä koskaan saa enää tuntea aitoa onnea. Sellaista pitkää onnellisuuden tunnetta, joka ei samassa hetkessä katoaisi pois. Pieniä onnen hetkiä toki on, mutta aina niitä varjostaa pelko.
En tahtoisi pelätä. Tahtoisin luottaa ja uskoa. Tahtoisin olla oma itseni. Tahtoisin löytää sen minän takaisin, joka katsoo elämää iloisin silmin, luottaen ja uskoen hyvään. Tahtoisin jälleen iloita elämän pienistä iloista, niistä jokapäiväisistä arkisista asioista, jotka ovat aina tuoneet elämääni hymyn. Enää nuo asiat eivät ole automaattisia, vaan joudun listaamaan niitä itselleni. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että elämässä on paljon hyviä asioita joista saa voimaa ja iloa. Päivittäin mietin tuota listaa päässäni ja sen turvin selviydyn iltaan. Mutta muistuttamatta itseäni, en näe enkä koe noita ilon aiheita.
Tämmöinen ihminen en halua olla. Häpeän tätä rypemistä päivästä toiseen. Häpeän väsymystäni, enkä myönnä kenellekkään tahtovani vain nukkua!!

Olen taistellut tämän huumeasian kanssa viime syksystä alkaen, enkä enää enempää voi tehdä. Luulen ainakin niin, että nyt olemme siinä pisteessä, etten voi muuta kuin olla tukena, kannustaa ja tsempata. Täysi-ikäisyys kolkuttaa jo ovella ja sen myötä vastuu siirtyy pojalle itselleen...Hänen valintansa, hänen elämänsä.

Olen onnellinen siitä, että pojalle järjestyi apua niin nopeasti. Nämä päihteettömät laitosjaksot ovat tehneet hänelle hyvää. Itsekin sanoo, että on ollut paljon ylimääräistä aikaa pohtia asioita, laittaa asiat vaakakuppeihin ja miettiä mitkä valinnat johtavat mihinkin. Hän sanoi pitävänsä huolen siitä, ettei pikkuveli koskaan tule seuraamaan hänen jalanjälkiään. Ihan kaikkea ei elämässä kannata oppia kantapään kautta- helpommallakin voi selvitä. Lohdullista kuultavaa <3




"Lapsia ja kelloja ei pidä lakkaamatta vetää,
niiden on annettava myös käydä."

- Jean Paul

14.3.2013

Luottamuksen rakentelua

Tänään kävin pitkän puh.neuvottelun Stopparin kanssa koskien tulevaa kotilomaa. On hienoa, että minua vanhempana kuunnellaan, mielipiteitäni arvostetaan ja pääosin lomilla mennään nyt minun ehdoillani.
Nyt on ollut aikaa vetää henkeä, onhan poika ollut turvassa jo pidemmän aikaa. Edellinen kotilomakin oli stressitön ja huoleton, olihan sääntönä se, ettei poika liikkunut yksin missään. Ei ollut mahdollisuuksia repsahtaa, eikä houkutukset olleet nenän edessä. Mutta nyt on toisin. Nyt alkaa ne ajat, jolloin pojan on itse alettava tekemään töitä päihteettömyytensä eteen. Vaikeat ja ratkaisevat ajat ovat siis käsillä...

Mitäpä tässä vaiheessa muutakaan voi kuin yrittää luottaa ja uskoa poikaan. Täytyy muistaa se, että hänellä kuitenkin on nyt tahto aloittaa aivan toisenlainen elämä. Hän haluaa olla ilman päihteitä, hän haluaa aloittaa syksyllä jälleen opiskelut. Hän haluaa itsenäistyä, muuttaa omaan asuntoon. Kaikki nämä ovat terveitä suunnitelmia ja niistä minunkin pitää olla hyvin tyytyväinen. Tilanne voisi olla aivan jotain muuta! Tuo on pidettävä mielessä ja käännettävä rohkeasti katse kohti parempaa tulevaisuutta :) Ja heti kun sanon noin, tiedän etten täysin kykene tuohon. Se on helpompi sanoa kuin toteuttaa... Sisälläni kuitenkin asuu  pelko siitä, että houkutukset ovat liian suuret, kaveriporukka palaa entiselleen ja salaa ja huomaamatta tilanne riistäytyy hänen käsistään.
Mutta teen kaikkeni etten ala suremaan asioita etukäteen. Sehän nyt olisi vähintäänkin tyhmää. Tulevana viikonloppuna poika saa siis liikkua vapaasti, mutta kotiintuloajaksi määräsin klo 22. Stopparin työntekijä oli myöskin sitä mieltä, että noin on hyvä. Löysyyttä on nyt annettava ja katsottava mihin se johtaa :-o



11.3.2013

Onnellista yhdessäoloa

Vihdoinkin sain pojan kotiin lomille! N. 1.5kk hän olikin laitoksessa yhtä mittaa. Tuo aika on tuntunut kovin pitkälle ja ikävä on ollut puolin ja toisin välillä kovakin.

Näin ensimmäisellä lomalla ehdoton sääntö on ollut se, ettei poika saa liikkua missään ilman minun tai isänsä seuraa. Hänen on pitänyt olla valvovan silmän alla koko ajan, mutta tuo ei ole ollut mikään ongelma. Olemme ihan vaan keskittyneet yhdessäoloon, pitkiin keskusteluihin ja pieniin arkisiin puuhasteluihin. Hyvin on aika mennyt ja kodin ilmapiiri on ollut jälleen kotoisan mukava :)

Tällä hetkellä en vielä voi puhua mistään syvästä luottamuksesta poikaani kohtaan, mutta näinä päivinä käytyjen jutteluiden perusteella uskon siihen, että hänellä itsellään on kyllä vakaat aikomukset luopua päihteistä. Hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa myös siitä, että on ymmärtänyt miten iso "juttu" tämä on meille läheisille ollut, eikä aio enää satuttaa meitä enempää. Katuu valheitaan, katuu tekojaan, katuu valintojaan. Hän haluaa "normaalin" elämän, opiskelupaikan, ammatin, oman kodin jne. Tuo kaikki kuulostaa niin terveeltä, niin hyvältä, että olen kovin iloinen tästä hetkestä. Nautin tästä tunteesta mikä minulla nyt on - uskosta parempaan huomiseen!

Kun kuuntelen poikaani, olen täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisumme laittaa hänet katkolle, oli juuri oikea. Vaikka hän on matkalla taistellut ja uhonnut, ollut hyvinkin vihainen ja katkera, niin nyt näkee myös niitä positiivisia tuloksia hänessä. Hänellä on ollut paljon aikaa miettiä ja pohtia elämäänsä, nähdä sitä vähän eri silmin ja ymmärtää jopa ne kohdat joista me aikuiset niin kovin huolta kannamme. Tällä hetkellä uskon, että tämä jakso oli hänen pelastuksensa.
Se mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun hän on täysi-ikäinen, jää tietysti nähtäväksi. Pääasia kuitenkin on, että hänelle on muodostunut myös sitä OMAA tahtoa muuttaa elämäänsä. Se tahto ei ole enää pelkästeen ulkoa päin tulevaa....

On hyvä hetki hymyillä ja hengähtää hieman. Ristiä kädet ja kiittää siitä, että tilanne on tällä hetkellä näin hyvä. Se voisi olla ihan jotain muuta. Tänään en itke. Katson kuinka poika astuu junaan, vilkuttaa minulle hymyillen ja huutaa : "Pian nähdään taas" !
<3

5.3.2013

Kotiloma häämöttää

Päivät on olleet todella vaihtelevia. On hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat pieniltä ja näen tulevaisuuden valoisana. Olen täynnä toiveikkuutta ja uskoa. Ja on päiviä jolloin kaikki huolettomuus on tipotiessään, tilalla vain synkkiä varjoja, pelkoja ja mihinkään hyvään on mahdoton uskoa. Pojalla itsellään "kaikki ok", ainakin niin sanoo. Päivät ovat pitkiä ja mitään tekemistä ei tunnu Stopparissa olevan. Kaikki Pleikkaripelit on pelattu moneen kertaan, pelikortit hajoaa käsiin, kirjat ja Aku-Ankat luettu. Mutta sanoi itsekin, ettei ole tarkoituskaan olla missään viiden tähden hotellissa ja on päättänyt kestää vielä tulevankin kuukauden. Niin. Tasan kuukauden kuluttua jakso päättyy ja poika palaa kotiin. Sen aikaa voin vielä hengittää vapaasti, mutta millaiset ajat meillä sitten alkaa, jää nähtäväksi.

Huomenna matkustan Stoppariin ja allekirjoitan sopimuksen joka koskee tulevaa kotilomaa. Normaalisti 1. loma on vain yhden yön, mutta sain sovittua niin, että poika saa olla kotona 2 yötä- pitkän välimatkan vuoksi. En tiedä mitä tuo sopimus pitää sisällään, huomenna se selviää.

Eilen kuulin kaveriltani, että hän on tiennyt poikani huumeiden käytöstä jo viime kesästä lähtien. Hänen oma samanikäinen poikansa oli tiennyt asiasta kotonaan kertoa. Tuntui kyllä kurjalta. Sanoin, että olisin toivonut kuulevani tuollaisen asian silloin heti!! Mielestäni tämmöisessä asiassa aikuinen ei voi ajatella niin, ettei viitsi kertoa, ei halua puuttua....Pitää viitsiä ja  pitää haluta puuttua!! Jokaisen aikuisen pitäisi ymmärtää tuo, että mitä nopeammin asiaan puututaan, sen parempi. Ei huumeiden kanssa jäädä odottelemaan "sopivaa hetkeä" jolloin kenties ja ehkä asiasta kerrotaan.

Poika kenen kanssa oma poikani viime ajat on huumeita kokeillut ja kannabista poltellut, muutti joulukuussa toiseen kaupunkiin. Pidin sitä erittäin hyvänä asiana, vaikka tiedänkin, että kyllähän näitä pilvipääkavereita löytyy tilalle helposti....Mutta nyt kuulin, että samoihin aikoihin kun oma poikani kotiutuu, tämä toinen poika muuttaa takaisin tänne. Huoh. Ja siitähän poikani riemastui- tosi hienoo, paras kaveri tuleekin takasin!!! Niinpä. Ja sitten minun pitäisi uskoa, että huumeet on taakse jäänyttä elämää ja että poikani kyllä pystyy kieltäytymään vaikka seuralainen käyttäisikin. Ihan pikkuisen on vaikea tuota uskoa.....Ja sieltähän ne pelkoni taas nousevatkin esiin.

Mutta askel kerrallaan. Ensin on vuorossa siis parin päivän kotiloma! Katsotaan miten se sujuu.