Jatkuu, jatkuu, jatkuu...

Tilanne ennallaan. En tiedä totuutta. En tiedä mitä kaikkea poika taas käyttää. Pilveä useita grammoja päivässä plus muut mömmöt päälle.

Millon tuosta pojasta tuli noin saatanan tyhmä?!

Siinä tämän hetkiset tunnelmat.

Nyt tuli aika rikkoa hiljaisuus

Siitä on aikaa kun viimeksi olen mitään kirjoittanut. Mitä pidempään tauko jatkui, sen vaikeampaa on ollut jatkaa kirjoittamista. Mutta nyt minussa tapahtui jotain....Koin tarvetta "tarttua kynään".

Keväällä poika lähti vapaaehtoisesti katkolle. Katko ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, vaan jo viikon, parin kuluttua hän lensi hoitokodista pihalle. Kirjaimellisesti. Kyseessä oli ollut yksittäinen raivari, kovaa huutoa ja hermojen menettämistä. Nuori hoitajatyttönen oli tehnyt oman ratkaisunsa ja näyttänyt ovea. Jälkikäteen johtaja pyyteli kovasti anteeksi ja pyyteli poikaa palaamaan takaisin, olihan häntä kohtaan melkoisen kohtuuttomasti katkolla käyttäydytty. Mutta eipähän pojan mieli enää ollut takaisin mennä, sen verran hänkin tuosta itseensä otti.
Tahtoa hänellä kuitenkin edelleen oli ja niinpä hän aloitti avokatkon A-klinikalla. Kävi antamassa seuloja ja sai lääkehoitoa. Kesäkuun loppuun saakka tuota avokatkoa jatkui, eli alle 2kk. Sen jälkeen puheet olivat jälleen entiset : "Pilveä polttelen, mutta en käytä enää mitään muuta." Tuon lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.....

 Kesä meni enemmän tai vähemmän ns. irtiottona, etäisyyden ottona koko asiaan. Aloin olla niin masentunut, että tajusin etten voi jatkaa enää niin, että koko ajan huolehdin, koko ajan pelkään ja epäilen. Päätin uskoa ja luottaa. Olihan hän näyttänyt oman tahtonsa päästä kuiville ja se kertoo jo paljon. Halusin uskoa, että nyt kaikki vihdoinkin alkaa menemään oikeaan suuntaan!!

Silloin kun totuus alkoi meille valjeta, luin jonkin aikaa päihdeklinikan keskustelusivuja. Hain vertaistukea ja lohtua elämäni suurimpaan järkytykseen. Tarinat olivat hyvin koskettavia, hyvin surullisia. Sama kaava toistui jokaisen äidin/isän huolessa- tupakkaa, alkoholikokeiluja, kannabista. Jonkin ajan kuluttua subutexia, lsd:tä, sieniä, lääkkeitä, ekstaasia, amfetamiinia jne. jne. Rikoksia, varkauksia.
Luin monia tarinoita ja itkin. Kiitin Jumalaa siitä, että meillä ei tilanne sentäs ole tuollainen. Eihän meidän poika "muuta kun polttaa vain kannabista". ( Näin siis ihan alkuaikoina jonkin aikaa luulin). Luin koskettavia tarinoita nuorten kuolemista, yliannostuksista, itsemurhista. Muserruin niin paljon noita lukiessani, että lopetin sivustolla käymisen kokonaan. Koin, että se ei ole minun paikkani, meidän tilanne ei onneksi ole tuollainen, meidän poika kyllä tulee järkiinsä ja lopettaa polttelut!

Niinhän ei sitten kuitenkaan käynyt. Kesän aikana sain kuulla lukuisista varkauksista ja näpistyksistä, joista tuomio tulee sitten aikanaan. Lisäksi maksamattomia sakkoja ym. Luottotiedot hän on pilannut pikavipeillä joita ei tietenkään koskaan ollut varaa maksaa pois. Jostain on pitänyt sitä rahaa saada huumeisiin. Niinpä niin. Niin tuttu kaava päihdeongelmaisilla. Eipä poikennut poikanikaan tuosta kaavasta, vaikka kuinka sitä toivoin.

Kesä oli ja meni, syksy saapui.
Eräänä iltana tyttäreni soitti ja kertoi, että veljeä ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan. Enempää hän ei asiasta tiennyt. Voi luoja tuota säikähdystä ja pelkoa. Kuoleeko hän? Mitä ON tapahtunut? Missä on ollut ja kenen kanssa? Jne. jne.
Onneksi oli kavereita paikalla ja älysivät soittaa apua. Jo ambulanssissa poika sai lääkehiiltä ja vietti sitten tarkkailussa yön sairaalassa.
Omien sanojensa mukaan oli ottanut "normaalin annoksen" Tramaleita. En tiedä puhuiko totta, vai oliko syönyt myrkkysieniä liikaa tms.
Isänsäkin sanoi pojalle,  että eipä ollut kaukana sekään, että olisimme joutuneet vierailemaan sairaalan alakerrassa, eli ruumishuoneella. Sitäkö haluat?

Surullista tämä on. Niin vähän voi lapsensa hyväksi tehdä. Ja vaikka tekisitkin kaiken mahdollisen, ei se apua hänelle tuo. Niin kauan kun hänen päänsä on tuossa asennossa, että huumeet on ok, niin paranemiseen ei ole mahdollisuutta. Sairaalareissu kyllä säikäytti häntä itseäänkin ja sanoi tulleensa nyt järkiinsä. NYT loppui kaikki sekoilu!! Kannabista hän ei aio lopettaa koskaan, sen on sanonut suoraan, mutta muuta ei enää aio käyttää. Ja tämän jälkeen poika marssi jälleen A-klinikalle hakemaan apua.

Tällä hetkellä meidän välimme ovat hyvin kireät. Pojan persoonallisuus on muuttunut. Hänestä on tullut kireämpi ja ärsytyskynnys on niin matala, ettemme voi keskustella mistään ilman että hän suuttuu ja poistuu paikalta raivosta puhisten. Olen varma, että hän on ihan sirpaleina. Hänellä ei ole hyvä olla, hän ei ole onnellinen. Toivoin niin kovasti nyt pitkän pitkää katkoa ja kuntoutusta. Toivoin, että hän olisi laitoksessa vähintään sen puoli vuotta ja saisi itsensä jaloilleen. Mutta A-klinikka tarjosi hänelle nyt pitkää avokatkoa ensin.....Ja jos se ei toimi, niin sitten mahdollinen laitospaikka. Säästöä, säästöä. Ymmärrän että jonot ovat pitkät ja paikkoja rajoitetusti, mutta jo viime kevään epäonnisuuden vuoksi pojan kuuluisi nyt kyllä päästä katkolle sanon minä!

Haluan poikani takaisin. Haluan nähdä hymyn ja valon hänen kasvoillaan. Minulla on ikävä niitä.

Juuri kun luulin...

Niin. Juuri kun luulin kaiken olevan menossa hyvään suuntaan, tuli jälleen romahdus. Märkä rätti lensi kasvoilleni. Mikään ei ollutkaan hyvin, ei mikään. Pojan pirteys ja elämänhalu olivatkin seurausta vaan uusista päihteistä. Tilanne oli karannut aivan käsistä ja poika oli itsekin kovin huolissaan.
Viikon, ehkä kaksi tai kolme, saimme elää "hyvää aikaa". Valoisampi tulevaisuus kolkutteli ovella ja luottamus poikaan alkoi olla ihan kohdillaan. Mutta sitten tuli päivä jolloin poika käyttäytyi kovin agressiivisesti, enkä tunnistanut häntä omaksi itsekseen. Kysyin suoraan : Mitä käytät ja minkä verran? Tosi harvoin kannabista, en mitään muuta!!! Tuon hän sai huudettua päin naamaani, vihaisena ja tuskaisena. Mutta samalla tuli itku. "Äiti, mun tilanne on paljon huonompi kun ennen". Sitten puhuttiin ja itkettiin, itkettiin ja puhuttiin. Huudettiin ja raivottiin ja taas itkettiin.

Päivittäin kannabista. Päivittäin Tramal-kipulääkettä. Subutex. Esso. Lsd. Sienet "viihdekäytössä". Syvä hiljaisuus.

Eilen poika lähti katkolle. Itse tahtoi, itse hakeutui. Toivon ja rukoilen, että hänellä löytyisi nyt myös sitä motivaatioita. Kaikki lähtee itsestä. Hänen on tehtävä itse tuo päätös. Mikään mahti maailmassa ei auta, ellei hänellä itsellä löydy tahtoa. Vaikka antaisin hänelle kaiken rakkauteni, kaiken tukeni, kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa, ei siitä ole apua. Ei siitä ole hyötyä. Olin ihan naiivi kun niin luulin. Luulin että rakkauteni pelastaa hänet. Ei se pelasta. Hän pelastaa itse itsensä. Sitä toivon.

Kannattiko tämä taistelu sittenkin?

Ihan ensin tahdon kiittää teitä kaikkia lukijoitani ja teitä, jotka olette jättäneet kommentteja ja tsemppauksia teksteihini. Joka ikisen viestin olen lukenut ja ollut niistä kiitollinen, mutta minulla ei ole ollut pitkään aikaan voimia kommentoida niitä, eikä päivitellä tätä blogiani muutenkaan. Mutta nyt tuli se hetki, että tahdon muutaman sanan kirjoittaa.

Minulle suositeltiin jossain vaiheessa päiväkirjan kirjoittamista. Se olisi voinut olla hyvä tapa purkaa ahdistusta. Vapaasti, vain itselleen kirjoitettuun tekstiin, pystyy ja uskaltaa kirjoittaa mietteet juuri sellaisina kuin ne ovat. Mitään ei tarvitse sensuroida, antaa palaa vaan.....
Mutta ei se luonnistunut minulta. Hetken yritin, mutta aina se kirjoittaminen jäi. Ei ollut voimia edes siihen. Eikä halua. Ei ollut halua mihinkään. Kaikki tuntui turhalta tai oikeastaan mikään ei tuntunut enää miltään. Se oli ehkä se pahin vaihe. Tavallaan kaikki suru lakkasi. Kyyneleet lakkasivat tulemasta, en tuntenut mitään. En iloa, en surua.
Silloin kun itkin, tai raivosin, tai syyttelin itseäni kaikesta, tiesin eläväni. Tiesin olevani läsnä, tiesin olevani olemassa. Mutta kun mikään ei enää tunnu miltään, ihminen sammuu, alkaa hiipumaan kaikesta kauemmas ja kauemmas. En osaa asiaa paremmin selittää, mutta koen että minulle kävi noin. Ja se olotila oli liian pelottava, liian ahdistava. Silloin annoin periksi ja aloitin mielialalääkkeen syönnin. ( 75mg Venlafax, 1 tabl. päivässä ). Päätös lääkkeen aloittamisesta ei lopulta ollut vaikea, vaikka olin kipuillut asian kanssa jo pitkään....Se päivä vaan tuli, kun tajusin että en pysty elämään ilman lääkeapua.

Pari kolme 1.viikkoa olivat melko kamalat, tuli lisäahdistuksia ja olo oli hyvinkin kurja. Mutta sen jälkeen alkoi helpottaa ja nyt jo huomaan, että sängystä nouseminen on helpompaa. Olen jopa tuntenut pieniä onnen hetkiä aurinkoisina päivinä, tuntenut iloa lisääntyneestä valosta....Alkaako elämä kuitenkin voittamaan? :)

Päiväkirjan kirjoittaminen ei luonnistunut, enkä blogiakaan siis jaksanut kirjoittaa, niin silti sisälläni oli paljon tuskaa, jotka halusin huutaa ulos, paljon kysymyksiä, joihin tahdoin vastauksia. Elettiin tämän vuoden ensimmäisiä päiviä...Oli kulunut jo vuosi siitä, kun poikani oli katkolla ensimmäisessä paikassa.
En uskaltanut luottaa mihinkään mitä hän sanoi. Epäilin aina mielessäni pahinta ja myönsihän hän toki, että kannabista kuluu lähes päivittäin ja syksyllä oli ollut yksi esso-kerta ja pari kertaa oli syönyt sieniä. Se millä poika minua rauhoitteli, oli se, ettei mikään muu sovi hänelle kuin kannabis ja alkoholi...Muista ei saa hyviä fiiliksiä, eikä aio niitä käyttää. Niin....Eli mikään ei ole siinä mielessä muuttunut- kaikki olisi ihan ok, jos tulisi hyvät fiilikset. Suhtautuminen huumeita kohtaan on siis edelleen liian positiivinen.
Silloin päätin, että kirjoitan pojalleni kirjeen. Puhutut asiat on helppo unohtaa, sanoja on helppo vääristellä, mutta kirjoitettu teksti säilyy ja siihen on helppo palata uudestaan ja uudestaan, jos niin haluaa.
Kirjeestä tuli pitkä. Lukuisia A4-arkkeja. Kirjoitin kaiken sisältäni "pois". Kirjoitin hänen lapsuusajastaan, perheestämme, elämästämme, arjesta- iloista ja suruista. Kerroin pelkoni syyt, kerroin suruni ja voimattomuuteni- kerroin rakkauteni.
Poika kommentoi kirjettä pitkillä tekstiviesteillä. Lämpimiä sanoja, paljon rakkautta ja paljon katumusta ja anteeksi pyyntöjä sisältävät viestit lämmittivät mieltäni. Uskoni häneen alkoi jälleen hiljalleen rakentua ja voimistua. Ehkä hän kuitenkin tästä selviää....Ehkä selviämme tästä kaikki!

Nyt kirjeestä on kulunut n. kaksi kuukautta. Tänä aikana olen kuullut paljon positiivisia kommentteja pojan kavereilta ja siskolta. Jokin hänessä on liikahtanut ja hänenkin elämänsä on ollut valoisampaa ja energisempää. Poika oli siskolleen sanonut : " Jotenkii mä vaan oon saanut elämäni takas raiteilleen". Ja toki olen itsekin nähnyt muutoksen. Tupakan polton hän on lähes lopettanut, eikä kannabista kulu enää päivittäin. Raha-asiat ja koulun hän hoitaa mallikkaasti, eikä poissaoloaja ole kuin ihan muutama aamumyöhästyminen.
En tiedä mitä tapahtui, mutta suunta on nyt oikea :) Minulle poika sanoi, että on kasvanut ja kehittynyt, eikä enää ajattele niin lapsellisesti asioista kuin ennen. Totta varmasti tuokin. Olen tällä hetkellä hänestä kovinkin onnellinen ja ylpeä <3