Niin. Juuri kun luulin kaiken olevan menossa hyvään suuntaan, tuli jälleen romahdus. Märkä rätti lensi kasvoilleni. Mikään ei ollutkaan hyvin, ei mikään. Pojan pirteys ja elämänhalu olivatkin seurausta vaan uusista päihteistä. Tilanne oli karannut aivan käsistä ja poika oli itsekin kovin huolissaan.
Viikon, ehkä kaksi tai kolme, saimme elää "hyvää aikaa". Valoisampi tulevaisuus kolkutteli ovella ja luottamus poikaan alkoi olla ihan kohdillaan. Mutta sitten tuli päivä jolloin poika käyttäytyi kovin agressiivisesti, enkä tunnistanut häntä omaksi itsekseen. Kysyin suoraan : Mitä käytät ja minkä verran? Tosi harvoin kannabista, en mitään muuta!!! Tuon hän sai huudettua päin naamaani, vihaisena ja tuskaisena. Mutta samalla tuli itku. "Äiti, mun tilanne on paljon huonompi kun ennen". Sitten puhuttiin ja itkettiin, itkettiin ja puhuttiin. Huudettiin ja raivottiin ja taas itkettiin.
Päivittäin kannabista. Päivittäin Tramal-kipulääkettä. Subutex. Esso. Lsd. Sienet "viihdekäytössä". Syvä hiljaisuus.
Eilen poika lähti katkolle. Itse tahtoi, itse hakeutui. Toivon ja rukoilen, että hänellä löytyisi nyt myös sitä motivaatioita. Kaikki lähtee itsestä. Hänen on tehtävä itse tuo päätös. Mikään mahti maailmassa ei auta, ellei hänellä itsellä löydy tahtoa. Vaikka antaisin hänelle kaiken rakkauteni, kaiken tukeni, kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa, ei siitä ole apua. Ei siitä ole hyötyä. Olin ihan naiivi kun niin luulin. Luulin että rakkauteni pelastaa hänet. Ei se pelasta. Hän pelastaa itse itsensä. Sitä toivon.
