Nyt tuli aika rikkoa hiljaisuus

Siitä on aikaa kun viimeksi olen mitään kirjoittanut. Mitä pidempään tauko jatkui, sen vaikeampaa on ollut jatkaa kirjoittamista. Mutta nyt minussa tapahtui jotain....Koin tarvetta "tarttua kynään".

Keväällä poika lähti vapaaehtoisesti katkolle. Katko ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, vaan jo viikon, parin kuluttua hän lensi hoitokodista pihalle. Kirjaimellisesti. Kyseessä oli ollut yksittäinen raivari, kovaa huutoa ja hermojen menettämistä. Nuori hoitajatyttönen oli tehnyt oman ratkaisunsa ja näyttänyt ovea. Jälkikäteen johtaja pyyteli kovasti anteeksi ja pyyteli poikaa palaamaan takaisin, olihan häntä kohtaan melkoisen kohtuuttomasti katkolla käyttäydytty. Mutta eipähän pojan mieli enää ollut takaisin mennä, sen verran hänkin tuosta itseensä otti.
Tahtoa hänellä kuitenkin edelleen oli ja niinpä hän aloitti avokatkon A-klinikalla. Kävi antamassa seuloja ja sai lääkehoitoa. Kesäkuun loppuun saakka tuota avokatkoa jatkui, eli alle 2kk. Sen jälkeen puheet olivat jälleen entiset : "Pilveä polttelen, mutta en käytä enää mitään muuta." Tuon lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.....

 Kesä meni enemmän tai vähemmän ns. irtiottona, etäisyyden ottona koko asiaan. Aloin olla niin masentunut, että tajusin etten voi jatkaa enää niin, että koko ajan huolehdin, koko ajan pelkään ja epäilen. Päätin uskoa ja luottaa. Olihan hän näyttänyt oman tahtonsa päästä kuiville ja se kertoo jo paljon. Halusin uskoa, että nyt kaikki vihdoinkin alkaa menemään oikeaan suuntaan!!

Silloin kun totuus alkoi meille valjeta, luin jonkin aikaa päihdeklinikan keskustelusivuja. Hain vertaistukea ja lohtua elämäni suurimpaan järkytykseen. Tarinat olivat hyvin koskettavia, hyvin surullisia. Sama kaava toistui jokaisen äidin/isän huolessa- tupakkaa, alkoholikokeiluja, kannabista. Jonkin ajan kuluttua subutexia, lsd:tä, sieniä, lääkkeitä, ekstaasia, amfetamiinia jne. jne. Rikoksia, varkauksia.
Luin monia tarinoita ja itkin. Kiitin Jumalaa siitä, että meillä ei tilanne sentäs ole tuollainen. Eihän meidän poika "muuta kun polttaa vain kannabista". ( Näin siis ihan alkuaikoina jonkin aikaa luulin). Luin koskettavia tarinoita nuorten kuolemista, yliannostuksista, itsemurhista. Muserruin niin paljon noita lukiessani, että lopetin sivustolla käymisen kokonaan. Koin, että se ei ole minun paikkani, meidän tilanne ei onneksi ole tuollainen, meidän poika kyllä tulee järkiinsä ja lopettaa polttelut!

Niinhän ei sitten kuitenkaan käynyt. Kesän aikana sain kuulla lukuisista varkauksista ja näpistyksistä, joista tuomio tulee sitten aikanaan. Lisäksi maksamattomia sakkoja ym. Luottotiedot hän on pilannut pikavipeillä joita ei tietenkään koskaan ollut varaa maksaa pois. Jostain on pitänyt sitä rahaa saada huumeisiin. Niinpä niin. Niin tuttu kaava päihdeongelmaisilla. Eipä poikennut poikanikaan tuosta kaavasta, vaikka kuinka sitä toivoin.

Kesä oli ja meni, syksy saapui.
Eräänä iltana tyttäreni soitti ja kertoi, että veljeä ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan. Enempää hän ei asiasta tiennyt. Voi luoja tuota säikähdystä ja pelkoa. Kuoleeko hän? Mitä ON tapahtunut? Missä on ollut ja kenen kanssa? Jne. jne.
Onneksi oli kavereita paikalla ja älysivät soittaa apua. Jo ambulanssissa poika sai lääkehiiltä ja vietti sitten tarkkailussa yön sairaalassa.
Omien sanojensa mukaan oli ottanut "normaalin annoksen" Tramaleita. En tiedä puhuiko totta, vai oliko syönyt myrkkysieniä liikaa tms.
Isänsäkin sanoi pojalle,  että eipä ollut kaukana sekään, että olisimme joutuneet vierailemaan sairaalan alakerrassa, eli ruumishuoneella. Sitäkö haluat?

Surullista tämä on. Niin vähän voi lapsensa hyväksi tehdä. Ja vaikka tekisitkin kaiken mahdollisen, ei se apua hänelle tuo. Niin kauan kun hänen päänsä on tuossa asennossa, että huumeet on ok, niin paranemiseen ei ole mahdollisuutta. Sairaalareissu kyllä säikäytti häntä itseäänkin ja sanoi tulleensa nyt järkiinsä. NYT loppui kaikki sekoilu!! Kannabista hän ei aio lopettaa koskaan, sen on sanonut suoraan, mutta muuta ei enää aio käyttää. Ja tämän jälkeen poika marssi jälleen A-klinikalle hakemaan apua.

Tällä hetkellä meidän välimme ovat hyvin kireät. Pojan persoonallisuus on muuttunut. Hänestä on tullut kireämpi ja ärsytyskynnys on niin matala, ettemme voi keskustella mistään ilman että hän suuttuu ja poistuu paikalta raivosta puhisten. Olen varma, että hän on ihan sirpaleina. Hänellä ei ole hyvä olla, hän ei ole onnellinen. Toivoin niin kovasti nyt pitkän pitkää katkoa ja kuntoutusta. Toivoin, että hän olisi laitoksessa vähintään sen puoli vuotta ja saisi itsensä jaloilleen. Mutta A-klinikka tarjosi hänelle nyt pitkää avokatkoa ensin.....Ja jos se ei toimi, niin sitten mahdollinen laitospaikka. Säästöä, säästöä. Ymmärrän että jonot ovat pitkät ja paikkoja rajoitetusti, mutta jo viime kevään epäonnisuuden vuoksi pojan kuuluisi nyt kyllä päästä katkolle sanon minä!

Haluan poikani takaisin. Haluan nähdä hymyn ja valon hänen kasvoillaan. Minulla on ikävä niitä.

Juuri kun luulin...

Niin. Juuri kun luulin kaiken olevan menossa hyvään suuntaan, tuli jälleen romahdus. Märkä rätti lensi kasvoilleni. Mikään ei ollutkaan hyvin, ei mikään. Pojan pirteys ja elämänhalu olivatkin seurausta vaan uusista päihteistä. Tilanne oli karannut aivan käsistä ja poika oli itsekin kovin huolissaan.
Viikon, ehkä kaksi tai kolme, saimme elää "hyvää aikaa". Valoisampi tulevaisuus kolkutteli ovella ja luottamus poikaan alkoi olla ihan kohdillaan. Mutta sitten tuli päivä jolloin poika käyttäytyi kovin agressiivisesti, enkä tunnistanut häntä omaksi itsekseen. Kysyin suoraan : Mitä käytät ja minkä verran? Tosi harvoin kannabista, en mitään muuta!!! Tuon hän sai huudettua päin naamaani, vihaisena ja tuskaisena. Mutta samalla tuli itku. "Äiti, mun tilanne on paljon huonompi kun ennen". Sitten puhuttiin ja itkettiin, itkettiin ja puhuttiin. Huudettiin ja raivottiin ja taas itkettiin.

Päivittäin kannabista. Päivittäin Tramal-kipulääkettä. Subutex. Esso. Lsd. Sienet "viihdekäytössä". Syvä hiljaisuus.

Eilen poika lähti katkolle. Itse tahtoi, itse hakeutui. Toivon ja rukoilen, että hänellä löytyisi nyt myös sitä motivaatioita. Kaikki lähtee itsestä. Hänen on tehtävä itse tuo päätös. Mikään mahti maailmassa ei auta, ellei hänellä itsellä löydy tahtoa. Vaikka antaisin hänelle kaiken rakkauteni, kaiken tukeni, kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa, ei siitä ole apua. Ei siitä ole hyötyä. Olin ihan naiivi kun niin luulin. Luulin että rakkauteni pelastaa hänet. Ei se pelasta. Hän pelastaa itse itsensä. Sitä toivon.

Railakasta juhlintaa

Vihdoin se päivä koitti. Kauan hän on tätä odottanutkin, vaan nyt se on tässä ja nyt-
täysi-ikäisyys :)
Kaksi päivää ja yötä poika juhli tuota upeaa merkkipaalua, mutta onneksi "vain" alkoholin voimin. Omien sanojensa mukaan kannabista ei kenelläkään ollut, eikä sitä tehnyt mieli lähteä etsimään. Toivon että tuo on totta...Hieman jopa luotan tuon olevan totta. Porukka jossa poikani juhliaan vietti, on suurelta osin kovin huumevastainen ja olen tyytyväinen, että valitsi juuri heidät biletyskavereikseen.

Kaikki mennyt siis ihan hyvin tähän saakka :) Omaa asuntoa hän odottaa ja tulevalla viikolla varmastuu saako hän haluamansa yksiön vaiko ei. Jos tärppää, muutto on jo 1.5.
Voi siis olla, että elellään nyt viimeistä viikkoa saman katon alla....Huoh. Niin nopeasti tuo aika menee. Hän oli ihan vasta eilen pienen pieni poika <3

Ohi on!

Nyt se on ohi. 104 vuorokautta kahdessa eri laitoksessa ja huomenna poika saapuu kotiin. Aamukammassa siis yksi piikki jäljellä!!

Viime viikot ovat olleet kovinkin riitaisia. En muista yhtään sellaista tapaamis- tai soittokertaa, ettemmekö olisi riidelleet. Nopealla tempolla ollaan saatu riita pystyyn ja yhtä nopeasti sitten tehty sovinto. Räjähdysalttiit ajat siis takana....ja ehkä edessäkin! Piti ihan miettiä mistä moinen johtuu. Pojan  kanssa ei ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Hankalistakin asioista olemme aina selvinneet puhumalla. Mutta nyt tilanne on siis ollut ihan toinen.
Selitän tämän muutoksen itselleni niin, että luotin tähän katkojaksoon paljon. Luotin ja uskoin siihen, että tänä aikana poika tulee järkiinsä ja hänen asenteensa päihteisiin muuttuisi. Mutta niin ei käynyt. Hän on edelleenkin kovin päihdemyönteinen. Aikuisten toiveesta hän jättää muut aineet ja huumeet pois, mutta tuota kannabista ei jätä vaikka mikä olisi. Alkoholi + kannabis jäävät elämään, mutta nekin hyvin kontrolloidusti ja satunnaisesti. Näin hän vannottaa itselleen ja meille vanhemmille. Ja sillä mennään - luotetaan hänen kontrolliinsa ja  lujuuteensa pysyä ns. "viihdekäyttäjänä".

Omat toiveeni eivät täyttyneet, eivätkä pelkoni ole kadonneet. Pettymystäni puran poikaan. On hyvin vaikea kuunnella hänen puheitaan suuttumatta. Olemme täysin eri planeetoilta, niin kaukana ovat mielipiteemme toisistaan. Kuulen hänen puheistaan edelleen jonkinlaista ihannointia (pikku)rikollisuutta kohtaan. "Elämässä pitää olla jännitystä, muuten ei ole kivaa". Hän ei halua olla "kunnon kansalainen". Se olisi tylsää. Kysyin millainen sitten on kunnon kansalainen, niin poika vastasi : Sellainen, jolla ei ole elämää....Se vaan käy töissä ja tulee kotiin. Taas töihin ja taas kotiin. Se että ihmisellä olisi mielekästä tekemistä ( työ, opiskelu ), hyviä ystäviä, mahdollinen parisuhde ja perhe, harrastuksia jne. ei kuulema riitä. Se on just sitä tylsää, jota hän ei halua!

En enää tiedä mitä sanoisin pojalleni. Ehkä on parempi olla hiljaa. Olla hiljaa ja odottaa....Jospa jonakin päivänä vielä....

Loppu häämöttää

Pääsiäinen sujui rauhallisesti kotona ja poika pysyi ilman päihteitä. Hyvä tietysti niin. Mutta ainoa motivaatio siihen on pian koittava vapaus. Parisen viikkoa jäljellä ja sitten tämä taistelu on tältä osin ohi.
Tänään oli jälleen yksi palaveri. Mitä tästä kaikesta on ollut hyöytä? Itselläni ainakin on kovin pettynyt ja tyhjä olo. Yritin parhaani, taistelin minkä pystyin, mutta lopputulos on se, että jälleen kerran kuulimme tuosta loistavasta kasvista, jonka käyttöä ei kannata edes harkita lopettaa. Vähentää kyllä, mutta ajatuskin siitä, että sen käytön voisi lopettaa kokonaan- ihan vaikka vain siksi, että se sattuu olemaan laiton päihde- ei ole edes vaihtoehto. Kannabis on kuulema hänelle juuri se ainoa ja oikea rentoutumiskeino. Poika kyllä myöntää, että tapoja tuollaiseen rentoutumiseen on muitakin, mutta "jotkut sopii jollekin, jotkut sitten taas toisille".

Nyt on parhaillaan taas kotiharjoittelu meneillään ja huomenna hän menee katsomaan itselleen vuokra-asuntoa. Jos tuo tärppää, poika itsenäistyy jo heti toukokuun alussa! Häpeän ajatuksiani ja tunteitani....En tunne minkäänlaista surua tai haikeutta, kun ajattelen tuota muuttoa. Kun 1. lapseni itsenäistyi pari vuotta sitten, muistan miten surullinen ja haikea mieleni oli. Monena iltana itkin salaa eron kyyneleitä, kävin tyttäreni lapsuutta ja nuoruutta läpi, pohdin ilojamme, kaduin surujamme, tein tuota erotyötä häneen pitkään. Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Hetkittäin tunnen jopa iloa siitä, että poika muuttaa pois. Tiedän, että yhteydenpitomme jatkuu, välimatka ei tule olemaan pitkä, mutta se tulee olemaan riittävä....Sen jälkeen pystyn jälleen hengittämään kodissamme.

Olen pettynyt. Olen vihainen. Olen menettänyt uskoni itseeni äitinä, kasvattajana. Kaiken piti mennä toisin. Lähitulevaisuudessa meidän piti iloiten saatella poika omaan asuntoonsa. Turvallisin ja kiitollisin mielin seurata hänen aikuistumistaan, hänen omien siipiensä vahvuutta ja kantavuutta. Sen jälkeen työni lasten ja nuorten hyväksi piti jatkua. Olin suunnitellut 1-2 sijaislasta perheemme jatkoksi. Vielä vuosi sitten olin varma siitä, että minussa riittää paljon voimavaroja ja rakkautta uusille tulokkaille. Mutta sitä ennen halusin antaa poikani rauhassa, omaan tahtiinsa itsenäistyä. Olin varautunut siihen, että halutessaan hän saa asua kotona vaikka vuosia vielä ja salaa toivoinkin, ettei hän pitäisi kiirettä kotoa pois muuttamisella. Mutta toisin kävi.
Nyt kotimme on liian suuri, liian autio. En voi jäädä siihen asumaan pienimmän kanssa kahden. Mekin etsimme itsellemme uutta kotia. Uutta alkua.

Viidakkorummut pärisee

En ole osannut vähään aikaan kirjoittaa mitään. Tieto blogistani levisi nuorison keskuudessa ja lopulta poikanikin sai Stopparissa tästä kuulla. Olen kirjoittanut tätä kuin päiväkirjaa- täysin sydämestäni, rehellisesti omia tunteitani läpikäyden. Nyt kun tiedän, että kirjoittamani asiat kerrotaan pojalleni ja on vain ajan kysymys kun hän itse tulee tätä lukemaan, tuntui hankalalta kirjoittaa. Anonyymina se oli helpompaa.
En oikein tiedä miksi näin on? Kuitenkin kaikesta tästä olemme pojan kanssa puhuneet, olen näyttänyt tunteeni avoimesti, kertonut mielipiteeni asioista jne. Silti minulla on tunne, että jokin särkyi sillä hetkellä kun viidakkorummut alkoivat päristä.

Kun sain viime kotiharjoittelun jälkeen kuulla, että seulat olivat kannabiksen osalta positiiviset, romahdin täysin. Olin hirveän täynnä vihaa ja suuttumusta. Löin pojalleni luurin korvaan, enkä kyennyt puhumaan hänelle mitään. Hiljaisuutta kesti viikon, emmekä soitelleet kertaakaan. Sen jälkeen sain häneltä kirjeen. Poika pyyteli hirveästi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä sen, jos en pysty häneen enää koskaan luottamaan. Halusi kuitenkin kuulla, onko hänellä koti odottamassa sen jälkeen kun katko on ohi.
Tuon kirjeen jälkeen soitin hänelle ja kerroin, että totta kai koti ja perhe on häntä odottamassa. Emme ole häntä hylkäämässä. Mutta meillä on sääntömme. En suostu siihen, että hän säilyttää kotona mitään laittomia aineita, kannabista, piippuja tai bongeja. Ne eivät saa koskaan päätyä hänen huoneeseensa. "Täytyy sitten jättää ne ulos", vastasi poika. Eli....Hän ei aio luopua kannabiksesta. Hän ei halua luopua siitä. Minulla on tunne, että hänen päässään on ajatus- tapahtui mitä hyvänsä, kannabis on aina se ykkösjuttu! Tuosta olen surullinen, pettynyt, vihainen. Kotiin ei ole muuttamassa päihteetöntä nuortamiestä, se on nyt selvää.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut, että jos tietäisin pojan käyttävän kannabista satunnaisesti, esim. 1-3 kertaa kuukaudessa, sen pystyisin jotenkin kaiken tämän jälkeen katsomaan läpi sormieni....Ja tuonkin tiedon on joku pojalle kertonut ja nyt hän ilmoitti minulle, ettei mitään syytä huoleen- hän ei aio palata entiseen, vaan käyttää kannabista vain 1-3 x kuukaudessa. Eli hän edelleen puhuu minulle juuri niin kuin uskoo ja tietää minun haluavan kuulla. Tuntuu siltä, että kaiken tämän taistelun jälkeen juuri mikään ei ole hänessä muuttunut. Katuuko hän sitä, että viime lomilla poltti? Ei. Hän harmittelee vain sitä, että jäi kiinni ja että minä sain tietää. Hän on itselleen kiukkuinen siitä, että oli niin huolimaton seulojen kanssa ja kärähti......! Ihan niin kuin tuo olisi se ongelma tässä tilanteessa :( Mutta...Eihän hänellä mitään päihdeongelmaa olekkaan. Kärpäsestä on tehty härkänen, näin sanoo edelleen.
Ja tuo saa minut surulliseksi. Eikä hän ymmärrä miksi.

Pääsiäinen ja kotiharjoittelu edessä. Huomenna poika tulee kotiin, maanantaina vien hänet pois. Nyt minulla on tunne, etten odota viikonlopulta mitään, en toivo mitään, enkä myöskään pelkää mitään. Vastuu on hänellä itsellään. On selkeästi tullut hetki, jolloin löysään ohjaksia. Parhaani olen yrittänyt, enkä oikein enempää kykene tekemään.

Hyvää pääsiäistä teille kaikille <3

"Et voi tehdä tätä mulle"

Pojallani olisi ollut Stopparia jäljellä tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen oli tarkoitus palata kotiin. Tuosta parista viikostakin suurimman osan hän olisi saanut olla kotilomilla. En pysty käsittämään kuinka tärkeää tuo kannabis hänelle on! On pakko uskoa, että se menee k a i k e n edelle. Millään ei ole väliä, kunhan saa pössytellä pilveä!
Muutaman pettyneen sanan sanoin pojalle puhelimessa ja tokaisin että teit sitten valintasi- pysy nyt sitten siellä suljettuna kunnes täytät 18v. "Et voi tehdä tätä mulle", vastasi hän. Löin luurin korvaan. Noh, tuohon täysi-ikäisyyteenkään ei mene enää kuin kuukausi. Sen jälkeen hänelle koittaa vapaus.

Kaikki on sekaisin. Tunteet myllertää laidasta laitaan. Kyyneliä näyttää riittävän, vaikka joskus jo luulin itkeneeni itseni kuiviin.

7 vuorokautta Stoppari pitää poikaa sisätiloissa. Liikkumisen rajoitus astui taas voimaan, eli poika tipahti ykköstasolle jälleen. Mutta sen jälkeen kaikki on minusta kiinni....Otanko pojan viikon päästä taas lomille? Otanko kahden viikon kuluttua? Ja tärkein kysymys : Mitä sitten kun hän pääsee kokonaan kotiin...Hän asuu kotona kunnes löytää oman asunnon itselleen. Miten voin elää hänen kanssaan saman katon alla, tietäen ettei hän elä ilman päihteitä? Kodissani on säännöt, joita hänen on noudatettava. Mutta jos homma ei toimi, mitä sitten? Tiedän, etten koskaan voisi rakasta lastani heittää kadulle. Siihen minulla tuskin koskaan olisi sydäntä.
Mutta jos hän jatkaa itsekeskeistä elämäänsä, välittämättä muista perheenjäsenistä, niin jotainhan ON tehtävä!

Kuulin ohjaajalta tänään, että poika on ollut kovin hiljainen. Pohtii kuulema sitä, kuinka ihmeessä seulat oli positiiviset, vaikka hän poltti vain vähän?!
Toivoisin hänen miettivän ihan jotain muuta......

Enää ei ole sanoja

Soitto Stopparista. Kotiloman jälkeiset seulat olivat positiiviset kannabiksen osalta. Pilveä on siis polteltu.
En jaksa tätä enää.

Milloin uskallan hymyillä?

Poika kotona ja kaikki hyvin. Ulospäin näyttää varmasti siltä, ettei mitään hätää ole koskaan ollutkaan. Kaikki on kuin ennen....Nauretaan, jutellaan, hassutellaan, vietetään aikaa yhdessä. Mutta. En osaa olla aidosti onnellinen. Suru, huoli, pahat muistot ja pettymykset asuvat ihan ihon alla, lähes iholla. Pelkään että ne eivät katoa koskaan, enkä koskaan saa enää tuntea aitoa onnea. Sellaista pitkää onnellisuuden tunnetta, joka ei samassa hetkessä katoaisi pois. Pieniä onnen hetkiä toki on, mutta aina niitä varjostaa pelko.
En tahtoisi pelätä. Tahtoisin luottaa ja uskoa. Tahtoisin olla oma itseni. Tahtoisin löytää sen minän takaisin, joka katsoo elämää iloisin silmin, luottaen ja uskoen hyvään. Tahtoisin jälleen iloita elämän pienistä iloista, niistä jokapäiväisistä arkisista asioista, jotka ovat aina tuoneet elämääni hymyn. Enää nuo asiat eivät ole automaattisia, vaan joudun listaamaan niitä itselleni. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että elämässä on paljon hyviä asioita joista saa voimaa ja iloa. Päivittäin mietin tuota listaa päässäni ja sen turvin selviydyn iltaan. Mutta muistuttamatta itseäni, en näe enkä koe noita ilon aiheita.
Tämmöinen ihminen en halua olla. Häpeän tätä rypemistä päivästä toiseen. Häpeän väsymystäni, enkä myönnä kenellekkään tahtovani vain nukkua!!

Olen taistellut tämän huumeasian kanssa viime syksystä alkaen, enkä enää enempää voi tehdä. Luulen ainakin niin, että nyt olemme siinä pisteessä, etten voi muuta kuin olla tukena, kannustaa ja tsempata. Täysi-ikäisyys kolkuttaa jo ovella ja sen myötä vastuu siirtyy pojalle itselleen...Hänen valintansa, hänen elämänsä.

Olen onnellinen siitä, että pojalle järjestyi apua niin nopeasti. Nämä päihteettömät laitosjaksot ovat tehneet hänelle hyvää. Itsekin sanoo, että on ollut paljon ylimääräistä aikaa pohtia asioita, laittaa asiat vaakakuppeihin ja miettiä mitkä valinnat johtavat mihinkin. Hän sanoi pitävänsä huolen siitä, ettei pikkuveli koskaan tule seuraamaan hänen jalanjälkiään. Ihan kaikkea ei elämässä kannata oppia kantapään kautta- helpommallakin voi selvitä. Lohdullista kuultavaa <3




"Lapsia ja kelloja ei pidä lakkaamatta vetää,
niiden on annettava myös käydä."

- Jean Paul

Luottamuksen rakentelua

Tänään kävin pitkän puh.neuvottelun Stopparin kanssa koskien tulevaa kotilomaa. On hienoa, että minua vanhempana kuunnellaan, mielipiteitäni arvostetaan ja pääosin lomilla mennään nyt minun ehdoillani.
Nyt on ollut aikaa vetää henkeä, onhan poika ollut turvassa jo pidemmän aikaa. Edellinen kotilomakin oli stressitön ja huoleton, olihan sääntönä se, ettei poika liikkunut yksin missään. Ei ollut mahdollisuuksia repsahtaa, eikä houkutukset olleet nenän edessä. Mutta nyt on toisin. Nyt alkaa ne ajat, jolloin pojan on itse alettava tekemään töitä päihteettömyytensä eteen. Vaikeat ja ratkaisevat ajat ovat siis käsillä...

Mitäpä tässä vaiheessa muutakaan voi kuin yrittää luottaa ja uskoa poikaan. Täytyy muistaa se, että hänellä kuitenkin on nyt tahto aloittaa aivan toisenlainen elämä. Hän haluaa olla ilman päihteitä, hän haluaa aloittaa syksyllä jälleen opiskelut. Hän haluaa itsenäistyä, muuttaa omaan asuntoon. Kaikki nämä ovat terveitä suunnitelmia ja niistä minunkin pitää olla hyvin tyytyväinen. Tilanne voisi olla aivan jotain muuta! Tuo on pidettävä mielessä ja käännettävä rohkeasti katse kohti parempaa tulevaisuutta :) Ja heti kun sanon noin, tiedän etten täysin kykene tuohon. Se on helpompi sanoa kuin toteuttaa... Sisälläni kuitenkin asuu  pelko siitä, että houkutukset ovat liian suuret, kaveriporukka palaa entiselleen ja salaa ja huomaamatta tilanne riistäytyy hänen käsistään.
Mutta teen kaikkeni etten ala suremaan asioita etukäteen. Sehän nyt olisi vähintäänkin tyhmää. Tulevana viikonloppuna poika saa siis liikkua vapaasti, mutta kotiintuloajaksi määräsin klo 22. Stopparin työntekijä oli myöskin sitä mieltä, että noin on hyvä. Löysyyttä on nyt annettava ja katsottava mihin se johtaa :-o

Onnellista yhdessäoloa

Vihdoinkin sain pojan kotiin lomille! N. 1.5kk hän olikin laitoksessa yhtä mittaa. Tuo aika on tuntunut kovin pitkälle ja ikävä on ollut puolin ja toisin välillä kovakin.

Näin ensimmäisellä lomalla ehdoton sääntö on ollut se, ettei poika saa liikkua missään ilman minun tai isänsä seuraa. Hänen on pitänyt olla valvovan silmän alla koko ajan, mutta tuo ei ole ollut mikään ongelma. Olemme ihan vaan keskittyneet yhdessäoloon, pitkiin keskusteluihin ja pieniin arkisiin puuhasteluihin. Hyvin on aika mennyt ja kodin ilmapiiri on ollut jälleen kotoisan mukava :)

Tällä hetkellä en vielä voi puhua mistään syvästä luottamuksesta poikaani kohtaan, mutta näinä päivinä käytyjen jutteluiden perusteella uskon siihen, että hänellä itsellään on kyllä vakaat aikomukset luopua päihteistä. Hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa myös siitä, että on ymmärtänyt miten iso "juttu" tämä on meille läheisille ollut, eikä aio enää satuttaa meitä enempää. Katuu valheitaan, katuu tekojaan, katuu valintojaan. Hän haluaa "normaalin" elämän, opiskelupaikan, ammatin, oman kodin jne. Tuo kaikki kuulostaa niin terveeltä, niin hyvältä, että olen kovin iloinen tästä hetkestä. Nautin tästä tunteesta mikä minulla nyt on - uskosta parempaan huomiseen!

Kun kuuntelen poikaani, olen täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisumme laittaa hänet katkolle, oli juuri oikea. Vaikka hän on matkalla taistellut ja uhonnut, ollut hyvinkin vihainen ja katkera, niin nyt näkee myös niitä positiivisia tuloksia hänessä. Hänellä on ollut paljon aikaa miettiä ja pohtia elämäänsä, nähdä sitä vähän eri silmin ja ymmärtää jopa ne kohdat joista me aikuiset niin kovin huolta kannamme. Tällä hetkellä uskon, että tämä jakso oli hänen pelastuksensa.
Se mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun hän on täysi-ikäinen, jää tietysti nähtäväksi. Pääasia kuitenkin on, että hänelle on muodostunut myös sitä OMAA tahtoa muuttaa elämäänsä. Se tahto ei ole enää pelkästeen ulkoa päin tulevaa....

On hyvä hetki hymyillä ja hengähtää hieman. Ristiä kädet ja kiittää siitä, että tilanne on tällä hetkellä näin hyvä. Se voisi olla ihan jotain muuta. Tänään en itke. Katson kuinka poika astuu junaan, vilkuttaa minulle hymyillen ja huutaa : "Pian nähdään taas" !
<3

Kotiloma häämöttää

Päivät on olleet todella vaihtelevia. On hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat pieniltä ja näen tulevaisuuden valoisana. Olen täynnä toiveikkuutta ja uskoa. Ja on päiviä jolloin kaikki huolettomuus on tipotiessään, tilalla vain synkkiä varjoja, pelkoja ja mihinkään hyvään on mahdoton uskoa. Pojalla itsellään "kaikki ok", ainakin niin sanoo. Päivät ovat pitkiä ja mitään tekemistä ei tunnu Stopparissa olevan. Kaikki Pleikkaripelit on pelattu moneen kertaan, pelikortit hajoaa käsiin, kirjat ja Aku-Ankat luettu. Mutta sanoi itsekin, ettei ole tarkoituskaan olla missään viiden tähden hotellissa ja on päättänyt kestää vielä tulevankin kuukauden. Niin. Tasan kuukauden kuluttua jakso päättyy ja poika palaa kotiin. Sen aikaa voin vielä hengittää vapaasti, mutta millaiset ajat meillä sitten alkaa, jää nähtäväksi.

Huomenna matkustan Stoppariin ja allekirjoitan sopimuksen joka koskee tulevaa kotilomaa. Normaalisti 1. loma on vain yhden yön, mutta sain sovittua niin, että poika saa olla kotona 2 yötä- pitkän välimatkan vuoksi. En tiedä mitä tuo sopimus pitää sisällään, huomenna se selviää.

Eilen kuulin kaveriltani, että hän on tiennyt poikani huumeiden käytöstä jo viime kesästä lähtien. Hänen oma samanikäinen poikansa oli tiennyt asiasta kotonaan kertoa. Tuntui kyllä kurjalta. Sanoin, että olisin toivonut kuulevani tuollaisen asian silloin heti!! Mielestäni tämmöisessä asiassa aikuinen ei voi ajatella niin, ettei viitsi kertoa, ei halua puuttua....Pitää viitsiä ja  pitää haluta puuttua!! Jokaisen aikuisen pitäisi ymmärtää tuo, että mitä nopeammin asiaan puututaan, sen parempi. Ei huumeiden kanssa jäädä odottelemaan "sopivaa hetkeä" jolloin kenties ja ehkä asiasta kerrotaan.

Poika kenen kanssa oma poikani viime ajat on huumeita kokeillut ja kannabista poltellut, muutti joulukuussa toiseen kaupunkiin. Pidin sitä erittäin hyvänä asiana, vaikka tiedänkin, että kyllähän näitä pilvipääkavereita löytyy tilalle helposti....Mutta nyt kuulin, että samoihin aikoihin kun oma poikani kotiutuu, tämä toinen poika muuttaa takaisin tänne. Huoh. Ja siitähän poikani riemastui- tosi hienoo, paras kaveri tuleekin takasin!!! Niinpä. Ja sitten minun pitäisi uskoa, että huumeet on taakse jäänyttä elämää ja että poikani kyllä pystyy kieltäytymään vaikka seuralainen käyttäisikin. Ihan pikkuisen on vaikea tuota uskoa.....Ja sieltähän ne pelkoni taas nousevatkin esiin.

Mutta askel kerrallaan. Ensin on vuorossa siis parin päivän kotiloma! Katsotaan miten se sujuu.

Taskujen tyhjennys

Tänään on ollut erityisen kurja päivä. Mieli on maassa ja tuntuu että naamaan ihan sattuu tämä vakavuus...Mikään ei tuo edes pientä hymyä kasvoille.
Miksi taas olen näin maassa, miksi tunnen näin syvästi, miksi olen niin hirveän surullinen? Suruuni löytyy selvät syyt, siksi en osaa vielä olla tarpeeksi huolissani itsestäni ja voinnistani. Vaikka on hetkiä jolloin olen varma siitä, etten pärjää enää ilman jotain lääkettä ja olen jo puhelin kourassa soittamassa itselleni lääkäriaikaa. Mutten ole niin tehnyt. En halua lääkkeitä. En halua koukuttua mihinkään uni- tai mielialalääkkeeseen. Tilanne olisi toinen, jos ahdistukseen ja masentuneisuuteen ei olisi mitään järjellistä syytä. Näin ajattelen...En tiedä olenko oikeassa ja toiminko edes järkevästi, mutta katsellaan nyt tilannetta. Eiköhän se lääkäriin menokin tule eteen jos on tullakseen....

Lapsiaan kasvattaa suurella rakkaudella. Uskoo toimivansa juuri oikein, luottaa itseensä, kykyihinsä ja taitoihinsa. Tietää tekevänsä virheitä, mutta ottaa niistä opikseen ja luottaa siihen, ettei lapset mene rikki, eikä maa heidän altaan murene, vaikkemme täydellisiä kasvattajia olekkaan.
Omat lapsenikin olen pyrkinyt kasvattamaan niin, että he aina tietävät minun olevan heidän puolellaan, heidän tukenaan ja apunaan. Olen aina valmis olemaan läsnä, kuuntelemaan ja ohjaamaan, tukemaan ja kannustamaan- on tilanne mikä hyvänsä.

Tärkeimmät asiat joita olen pyrkinyt äitinä vaalimaan, ovat :

AVOIMUUS
YKSILÖLLISYYS
YHTEISÖLLISYYS
TURVALLISUUS
LÄHEISYYS

Jos ja kun nuo asiat perheen sisällä toimivat, moni asia on jo hyvin ja kohdallaan. 

Ja silti olemme nyt tässä pisteessä, että lapsi on huumeiden sekakäyttäjä ja katkolla Stopparissa. Huomaan päivittäin pohtivani yhtä ja samaa asiaa- tunnenko lainkaan omaa lastani? Asiat joita vuosien varrella olemme puhuneet ja käyneet läpi, ovat tuntuneet kovin itsestäänselviltä.
Esim. rehellisyys/avoimuus, huumeisiin ei sekaannuta, mitään ei varasteta- ei mistään, ei koskaan. Ihan aina on poika itsekin sanonut, ettei voisi kuvitellakkaan varastavansa esim. kaupasta. Eikä olisi koskaan niin tyhmä, että alkaisi käyttää huumeita. Ja todellisuudessa kaikki onkin mennyt juuri päinvastoin. Hän on varastellut, näpistellyt, valehdellut, salannut, käyttänyt huumeita. Pettymystä on vaikea kestää. Kyllä, olen pettynyt, eikä sitä ole edes vaikea myöntää. Ja mistä se pettymys tulee? Siitä, ettei omat toiveeni ja tavoitteeni toteutuneet....Olinhan toivonut pojasta aivan toisenlaista. Olin mielessäni elänyt hänen nuoruutensa, suunnitellut kuinka kaikki etenee jne. Ja nyt saan sitten olla pettynyt, koska hän onkin omanlaisensa yksilö, ei sellainen kuin minä kuvittelen.

Helposti me äidit sanomme omista lapsistamme, että "tunnemme heidät kuin omat taskumme". Itsekin olen noin sanonut ja luullut sen olevan ainakin lähes totta. Tätä asiaa itkin juuri eilen rakkaalle ihmiselle ja hän sanoi viisaasti näin : "Kyllä uskon, että vanhemmat voivat tuntea lapsensa "kuin omat taskunsa",mutta harvoinkos taskun pohjalta löytyy tunnistamattomia nappeja, unohtuneita lappuja ja saumoista outoa töhkää, kun kääntää taskun nurinpäin". Näinhän se on. Nyt on omat taskuni käännetty nurinpäin ja kaikki nöyhtä ja töhkä on taskun pohjilta kaivettu esiin. Nyt elän sitä vaihetta, että tutustun tuohon "ylimääräiseen" töhkään, eikä se minua miellytä.
Mutta kovin tärkeää on, että taskut on nyt puhdistettu ja toivon, ettei samaa tarvitse tehdä kovin pian ainakaan uudestaan!

( Pojan vuosien takainen pilapiiros äidistä ja hänen 3 lapsestaan :) )

"Vittu mitä paskaa"

Heti alkuun pyydän anteeksi tämän postauksen otsikkoa. Rumaa...

Päivät vaihtelevat kovasti. Välillä oma oloni on ollut jo ihan suht hyvä ja rauhallisen luottavainen, kun taas toisena hetkenä mieli on musta ja pelot painavat minut maanrakoon. Kuulema hyvin luonnollista reagoida noin, vaikkakin raskastahan se on. Tahtoisin herätä tästä painajaisesta. Tahtoisin saada hymyn takaisin kasvoilleni. Tahtoisin saada uskon huomiseen heräämään henkiin.

Tässä välissä meillä on ollut Stopparissa kaksi palaveria. Ensimmäinen ns. alkupalaveri ja toinen ns. perhetapaaminen, jossa olin yksin edustamassa perhettämme. Pojalla mieli muuttuu aina sen mukaan millä tuulella hän sattuu olemaan. Viime torstaina palaveri päättyi ihan hyvissä merkeissä. Poika ilmoitti, ettei haluakkaan muuttaa omalta paikkakunnaltamme mihinkään ( esim. Helsinkiin ), vaan haluaa jäädä tänne opiskelemaan. Kertoi tajunneensa sen, ettei huumeita missään pääse pakoon ja päihteettömyyteen riittää oma päätös kieltäytyä niistä. Hän ilmoitti tahtovansa asua kotona ainakin tämän kevään ja ensi kesän. Jos ja kun opiskelupaikka löytyy syksyksi, sitten hän voisi hakea omaa asuntoa ja aloittaa itsenäistymisensä. Fiksusti ilmoitti myöskin sen, että haluaa olla ja asua lähellä meitä vanhempia, koska tietää saavansa parhaan mahdollisen tuen juuri meiltä.
Kaikki tuntui siis menevän juuri oikeaan suuntaan ja olin hänen päätökseensä tyytyväinen. Uskalsin jopa nähdä hänet huumeista vapautuneena- omasta tahdostaan, ei toisten painostuksen vuoksi.

Sunnuntaina matkustin jälleen Stoppariin ja pidimme perhetapaamisen. Kävimme paljon asioita läpi - sekä tämän hetkisestä laitoselosta, että huhtikuun alkupuolella tapahtuvan kotiutuksen osalta. Poika on koko ajan tiennyt, että kotiin muuttamisen ehtona on päihteettömyys. Otin tuon asian puheeksi ja poika oli ihan että joo, joo. Asia on ihan selvä hänelle. Hän aikoo jättää kaikki huumeet pois. Sanoin sitten, että jos meille vanhemmille herää epäily käytöstä, aiomme pyytää häntä antamaan seulat, todistaakseen puhtautensa. Samaan syssyyn selitin sen, ettemme pysty luottamaan hänen sanaansa kaiken tämän jälkeen. Niin usein, niin monta kertaa se meidän luottamuksemme on romahtanut, eikä sen palauttaminen tapahdu sormia napsauttamalla. Tässä vaiheessa poikani ilmoitti, ettei muuta sitten ollenkaan kotiin. Hän ei tule antamaan elämässään enää ainuitakaan seuloja. Kukaan ei saa häntä enää alistumaan siihen, että "joutuu purkkiin kusemaan". Minulle tuo taas oli viesti siitä, ettei hän aio olla ilman huumeita, ei ainakaan ilman kannabista. Ja jos ja kun hän aloittaa kannabiksen polttelun, en usko hänen pystyvän siihen, että siirtyy ihan uuteen tapaan ja malliin- vain pari kertaa kuukaudessa. Jätkä joka on vetänyt sitä kaksin käsin pari vuotta, useita kertoja päivässä, ei kykene pitämään sen käyttöä kurissa. Näin ajattelen. Ja millä hän sitten taas käyttönsä rahoittaa? Diilaamisella tietysti. Ja niissä piireissä liikkuu sitten taas kaikkea muutakin, joten syksyyn mennessä tilanne on varmasti taas sama kuin ennen näitä katkojaksojakin :(
Tästä emme päässeet sitten etenemään mihinkään, vaan viimeiseksi puheeksi jäi se, että poika laittaa jo nyt Stopparissa ollessaan asuntopaperit vetämään....Tämä on asia johon meidän on vielä palattava. Pelkäänpä, että tuo olisi kaikista huonoin vaihtoehto kaikista. Suoraan katkolta 1. omaan kämppään....Ei, sen ei pidä antaa mennä noin. Riskit on liian suuret.

Stopparista poika ei tykkää lainkaan. Ihan kaikki mättää. Työntekijät ovat kuulema hyvin epäammattimaisia. Poika perusteli väitettään sillä, että ohjaajat kiroilevat ihan hirveästi ja samaan aikaan moittiivat nuorten kielenkäyttöä. Kesken tv-ohjelman yksi ohjaajista oli huutanut : Voi vittu mitä paskaa!! V-sana irtoaa kuulema ohjaajien suusta hyvin herkästi ja sen vuoksi poikani ilmoitti, ettei arvosta eikä kunnioita heitä työntekijöinä....
Tämä onkin talossa tiedossa oleva ongelma ja keskiviikkona heillä on henkilöstökokous asian tiimoilta. Saas nähdä pystyykö ohjaajat siistimään suunsa jatkossa. Uskon, että tuollaisessa ympäristössä esim. juuri tuo v-sana tarttuu helposti, nuorethan viljelevät sitä ihan joka paikkaan. Oma poikanikin kuulema kiroilee tuolla aivan kamalasti, mitä hän ei kyllä normaalisti tee- ainakaan kotioloissa.

Lähes kaksi viikkoa vielä ensimmäiseen kotilomaan. Sitä kovasti odotetaan! En pelkää että poika käyttäisi mitään sinä aikana. En usko, että hän tässä vaiheessa ottaa mitään riskejä. Hän tietää, että on pian täysi-ikäinen ja tämä katko on ohi. Sen jälkeen koittaa vapaus.....Sitä hetkeä kyllä pelkään :(

Tämä päivitys on ehkä vähän sekava, mutta niin on mielenikin.

Uneton yö

Jälleen tämmöinen yö ettei uni tule lainkaan. Tunnin kuluttua kello soi, enkä ole nukkunut yhtään. Pitäisi varmaan saada itsensä lääkäriin...Luulen, että tarvitsisin jotain apua näihin öihin. Ahdistaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Asiat paisuu yön tunteina mielessäni, huolet tuntuvat tuplasti raskaammilta, eikä toivoakaan unesta.

Tänä yönä olen ollut kiukkuinen ja myöskin surullinen siitä, että olen niin yksin tämän "taisteluni" kanssa. Tuntuu ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta. ( Hoitohenkilökuntaa ja sosiaalityöntekijää lukuunottamatta ). Kukaan läheisistäni ei välitä. Ei sisareni, ei äitini, ei poikani serkut...Tuntuu siltä kuin meidät olisi suljettu kaiken ulkopuolelle. Tai ei ehkä meitä, mutta tämä asia. Tästä ei vaan puhuta ääneen. Aivan kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassakaan. Kukaan ei ole kertaakaan kysynyt miltä minusta tuntuu, tai miten muuten jaksan. Kukaan ei pohdi kanssani miksi näin on käynyt, kukaan ei lohduta minua surussani. Kun minuun ollaan yhteydessä, kysytään vaan iloisena miksi ihmeessä et ole soitellut, miksi et ole käynyt? Kun aloitan kertomaan miten paljon aikaani ja voimiani tämä ruljanssi vaatii, kääntyy puheenaihe hyvin pian toisaalle.

Koomista sinänsä, sillä lähipiirini ihmiset koostuvat järjestään ns. ammattikasvattajista. Jokainen työskentelee lasten ja nuorten parissa, yksi jopa kriisityöntekijänä....Mutta nähtävästi se menee niin, että kun ongelma tulee liian lähelle, siihen ei osatakkaan sanoa mitään. En tiedä.

Se etten itse saa läheisiltäni mitään tukea, ei sureta minua läheskään yhtä paljon kuin se, ettei poikani saa heiltä mitään apua. Kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Kukaan ei ole kertaakaan soittanut pojalleni ja kysynyt miten menee? Kukaan ei ole minulta kertaakaan kysynyt millaista pojalla on laitoksessa, mitä tekevät siellä, miten pärjää siellä, millaista ohjelmaa siellä on jne.  Se minua surettaa. Yli viikko sitten sanoin äidilleni, että toivoisin hänen menevän visiitille pojan luokse. Sanoin, että siellä käy toistenkin nuorten mummit ja ukit....Äitini sanoi menevänsä ilman muuta- kivahan se on lähteä toiseen kaupunkiin retkeilemään! Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu, hän ei ole kysellyt paikan yhteistietoja, ei ehdottanut päivää jolloin menisi.

Ymmärrän että jokaisella on oma elämänsä. Jokaisella on omat kiireensä. Mutta en ymmärrä tämmöistä välinpitämättömyyttä. Ehkä olen itse niin kovin erilainen kuin he. Kaippa olen vähän ylihuolehtivainen ja yliherkkä monessa suhteessa ja häpeäkseni myönnän olevani loukkaantunut heille. Ehkä olen lapsellinen ehkä en. Vaikka kuinka olen aikuinen ja yleensä käyttäydyn aikuismaisesti, niin nyt tekisi mieli haistattaa pitkät paskat koko suvulle!

Vierailumme Stopparissa

Tänään kävimme 1. kertaa katsomassa poikaa uudessa paikassa. Tämä Stoppari vaikutti kivalta- kodinomainen ja viihtyisä. Tilana ei mitenkään laitosmainen. Tämä siis minun ja sisarusten mielipide, poika itse on aivan toista mieltä. Hän ei viihdy paikassa yhtään. Kaikki ahdistaa ja masentaa, seinät kaatuu päälle :( On erittän haastavaa ja raskasta toimeliaalle nuorelle miehelle pysytellä neljän seinän sisällä kokonainen viikko. Vasta viikon jälkeen alkaa pyöriä harrastemahdollisuudet, ulkoilut, kaupassa käynnit jne. Vielä on pinnisteltävä 4 päivää tuohon "leveliin", kuten he siellä puhuvat. Nyt eletään ykkös-leveliä, jolloin "vaan ollaan", tapetaan sisällä aikaa. Kakkos-levelillä alkaa vasta tapahtua. Kolmos-levelillä saa käydä jo yksin ulkona, ilman ohjaajaa ja nelos-levelillä pääsee kotilomille!! ( Siihen menee noin kuukausi tulopäivästä ).

Huomasi kyllä, että poika oli kovasti odottanut meidän tuloamme. Isosiskon ja pikkuveljen näkeminen ilahduttivat, mutta minulle hän osoitti kovasti mieltään. Mainitsi moneen kertaan sen, etten halunnut häntä kotiin, vaan halusin hänet lukittuun vankilaan! Ei paljoa auttanut puheeni siitä, että toki haluan hänet kotiin, mutta vasta sitten kun hän kykenee olemaan ilman päihteitä. Kovasti koitti minua syyllistää kaikesta, mutta en lähtenyt tuohon keskusteluun mukaan. Aikansa hän jaksoi asiasta paasata, mutta rauhoittui sitten juttelemaan ihan muitakin asioita.

Kyselimme mistä poikani tällä hetkellä eniten haaveilee? Lista oli hyvin selvä : Tupakasta, vapaudesta ja kebabista! Kun hän tulee kotilomille n. 3 viikon kuluttua, hän aikoo syödä vain ja ainoastaan kebabbeja, rampata ulko-ovesta ulos ja sisään, ulos ja sisään lukuisia kertoja ihan vain siksi, että repii vapaudesta kaiken mahdollisen ilon irti!
Mitenköhän usein itse mahtaa riemuita tuosta tunteesta? Eihän tuollaista itsestäänselvyyttä osaa edes arvostaa!

Mieli on haikea ja surullinen. Olo on pitkästä ajomatkasta väsynyt ja turtunut. Ei vaan jaksaisi tätä enää. Miksiköhän tänään on sellainen olo, ettei tästä ole loppupelissä mitään hyötyä? Hyötyä toki on....Ainakin se, että tämän laitosajan poika pysyy "puhtaana". Mutta vain siksi, että hänet siihen pakotetaan. Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Mutta pian hän on täysi-ikäinen, eikä mikään mahti saa häntä päihteettömäksi, ellei hän itse sitä halua! Nyt juuri minulla on sellainen olo, sellainen pelko, ettei hän itse haaveile päihteettömyydestä.....Hän haaveilee vain vapaudesta ja siitä, että pääsisi pian palaamaan entiseen elämäänsä. Toivon olevani väärässä.

"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.

Kannabista 5mg/päivä

Tämä viikonloppu meneekin ihan kotosalla ilman poikaa. On turvallinen olo, hän on siellä turvassa, eikä pääse aineisiin sekaantumaan. Mutta tietysti on häntä ikävä ja tahtoisin olla hänen lähellään.

Jollakin muotoa oma oloni on muuttunut. Nähtävästi olen päässyt alkushokin yli. Enää en huuda tuskissani ääneen, en itke taukoamatta, vaan  pystyn puhumaan asioista ilman suurta ahdistusta rinnassani. Välillä tuntuu, etten puhuisikaan omasta lapsestani, olen jotenkin "ulkopuolinen" koko jutussa. Onko tämä sellainen vaihe, että elimistö suojelee minua, ottaa etäisyyttä asiaan, jotta jaksan paremmin? Jos tuollainen shokkivaihe olisi jatkunut yhtään pidempään, tuskin olisin täysijärkisenä siitä selvinnyt.

Sain pari anonyymi-viestiä, joihin haluan tässä palata. Kopioin ne tähän :

Anonyymi1/2/13 09:17

Tuo 5 grammaa kukkaa kuulostaa aika hurjalta ollakseen totta. Olen kuullut, että kovimmilla polttelijoilla voi mennä 5-10 grammaa päivässä. Tämän toleranssin saavuttamiseen kuitenkin vaaditaan vuosien päivittäinen polttelu ja siltikkin käyttäjästä näkee, että käy varsin hitaalla.

Anonyymi1/2/13 11:06

1-2 g maksaa katukaupassa 20e. Kuulostaa aika suurelta määrältä siis tuo 5g. Kannabista ei siis kukaan kyllä ilmaiseksi mistään saa, koska siinä liikkuu suuret rahat. 

Poikani kertoman mukaan tilanne on mennyt näin : Hän aloitti tupakalla 7. luokalla. 8. luokalla hän oli ensimmäistä kertaa polttanut kannabista muutaman henkosen verran. Se oli heti kolahtanut ja tuntunut juuri oikealle aineelle! Heti yläasteen jälkeen alkoi säännöllinen käyttö. Kaverinsa oli kasvattanut tuota itse ja antanut pojalleni lehtiä ilmaiseksi- hetken aikaa. Mutta pian alkoi lehdetkin maksaa ja poikani oli päättänyt ruveta diilaamaan kannabista tutuilleen. Palkaksi hän ei ottanut rahaa, vaan alkuun lehtiä ja hyvin pian sitten sitä "kukkaa". Hän aloitti rajun polttamisen heti. Kyse ei koskaan ollut mistään ns. viihdepolttelusta. Alkuun kannabista meni 3-4 kertaa viikossa ja alle vuodessa hän oli huomannut polttavansa joka päivä. 

Nyt hän on myöntänyt polttaneensa säännöllisesti reilut 2 vuotta, päivittäin. Aamut on alkaneet ja päättyneet  kannabiksella. Riippuen minkä verran kukkaa on ollut, hän on polttanut 2-5 kertaa joka päivä! Yhteensä kannabista on pahimmillaan mennyt tuo 5mg/päivä. Toleranssi kasvoi siis melko nopeasti, eikä KUKAAN ole koskaan nähnyt hänestä, että olisi "huumeissa" tai pilvessä. Niin on selvinnyt koulupäivätkin jäämättä kiinni, sekä terveydenhoitajan juttelukerrat jne. Kukaan ei vaan huomannut hänessä mitään. 

Masennus paheni mitä enemmän hän poltti. Viime kesänä sanoin pojalleni, että hänellä on varmasti masennusta, koska on niin "vätys". Halusi vaan makoilla ja lekotella, eikä mikään kiinnostanut. Hän kielsi masentuneensa, nauroi ajatukselleni ja vannoi kaiken olevan hyvin. Lupasi kertoa heti jos oma mieli tuntuu yhtään kurjalle tai erilaiselle....Ja minä uskoin. Ajattelin tuon kuuluvan murrosikään. Mikään muu ei kiinnosta kuin kaverit. Aina löytyi virtaa lähteä kavereiden kanssa ulos, tai jos meille tuli kavereita, kaikki näytti olevan ihan ok! En osannut olla tarpeeksi huolissani :( 

Olen ollut itselleni vihainen. Monta vuotta olen valvonut ja odottanut aina, että poika tulee kotiin. Hän ei koskaan rikkonut kotiintuloaikoja, vaan saapui hyvissä ajoin kotiin. Silti en vaan osannut koskaan käydä nukkumaan ennen hänen tuloaan. Vasta kun näin ettei ole päihtynyt ja näin, että kaikki on hyvin, osasin itsekin nukkua.......Ja todellisuudessahan mikään ei ollut ok!! Hän on käyttänyt vaikka mitä aineita, enkä koskaan nähnyt mitään merkkejä hänestä! Mutta tarkistinko koskaan hänen pupilliensa kokoa? En. Tein sen 1. kertaa viime sunnuntaina ja näin valtavat lautasen kokoiset pupillit :(  Jos olisin tuota älynnyt seurata aiemmin, hän olisi jäänyt kiinni. Mutta ei. En älynnyt. En voinut kuvitellakkaan, että poikani sortuisi huumeisiin. Ei pitäisi kuvitella! 

Tällä hetkellä poikani on sitä mieltä, että aikoo lopettaa kaiken muun paitsi kannabiksen käytön. Siitä hän ei usko luopuvansa koskaan. Ja samaan aikaan hän on varma, ettei enää diilaa tuollaisia määriä, koska tietää että vankilahan siinä kutsuu jos kiinni jää! Rikoksiakaan ei aio enää tehdä. Kun kysytään millä hän sitten aikoo rahoittavansa polttelun ( täällä kukka maksaa 16€/gramma ), niin vastaus on "aina sitä jotain keksii" ja "en mä tollasia määriä aio enää polttaakkaan". 

Ei kovinkaan mieltä nostattavia suunnitelmia siis....

Kotiloma peruttu

Eilen pääsimme vihdoin käymään lääkärissä. Kävimme läpi koko päihdehistorian ja poikani jälleen kerran avoimesti jaksoi vastata lukuisiin kysymyksiin. Minulle tärkeinpään kysymykseen "miksi?", ei ole vastausta. Saanko sitä koskaan? En tiedä.

Lääkäri oli miellyttävä ja hyvin ammattitaitoinen. Hän on pitkään tehnyt töitä nuorten huumeiden käyttäjien parissa ja tiesi mitä sanoa, mistä puhua. Hän kehotti meitä varaamaan ajan A-klinikalta. Nuorten psykiatrinen poliklinikka ei ole oikea paikka tässä kohtaa. He todennäköisesti käännyttäisivät meidät juuri tuonne A-klinikalle....Joten turhaan jäädä odottamaan ja jonottamaan väärään paikkaan. A-klinikallakin on tarjota apua myös masennukseen. Siellä hoidetaan ja otetaan huomioon kokonaistilanne, mikä onkin erittäin tärkeää. Luulen ettei masennus poistu ennen kun huumeiden käyttö loppuu, mutta huumeiden käyttö ei lopu ennen kun masennus poistuu....

Uniongelmiin lääkäri määräsi Ketipinor-lääkettä. Viime yön poika oli nukkunutkin kuin tukki, 12h ilman heräämisiä! Uni on nyt kovin tärkeää ja olen iloinen siitä, että tuohon ongelmaan olemme nyt saaneet apua.

Tänään olivat ohjaajat keskustelleet poikani kanssa tuosta kannabiksen polttelusta kotilomalla. ( Sunnuntainahan jäi siitä minulle kiinni ). Poika oli myöntänyt polttaneensa jokaisella kotilomalla.....Miksi? Koska se ei ole mikään ongelma hänelle. Pojan mielestä n. 5 grammaa kukkaa/päivä on ihan ok, ei syytä huoleen.
Erittäin vilkkaan aineenvaihdunnan vuoksi seulat ovat olleet negatiiviset. Eli vaikka poika polttaa esim. pe-su välillä, niin tiistai-aamuna otetut seulat eivät näytä enää totuutta! Kurjaa!!! Nyt sekin lohtu on mennyttä....En voi ikinä enää saada seuloillakaan varmuutta mistään :(
Mutta jos poikaan on uskominen, niin mitään muita aineita hän ei ole käyttänyt. Vahvemmat aineet hän aikoo kuulema jättää pois, syyksi oli sanonut, että äiti oli niin järkyttynyt noista, ettei hän halua järkyttää minua enempää....
Mutta totuushan on se, että niin kauan kun poika käyttää MITÄÄN aineita / lääkkeitä väärin, olen rikkinäinen.

Viikonlopuksi pojan piti tulla kotiin, mutta eilen minulle soitettiin ja kysyttiin minun mielipidettänikin asiassa. Olin sitä mieltä, että säännöt on säännöt ja poika on tiennyt, että jos mokaa lomilla, ne perutaan. Halusin siis, ettei poikaa päästetä nyt kotiin. Sehän olisi muuten aivan selvä viesti aikuisilta, että terve menoa vaan- mukavaa pilveä! Juu ei. Parempi on pitää poika nyt laitoksessa, on siitä rangaistus mielessä hyötyä tahi ei.

Sortuminen

Kotiloma meneillään. Poika on ollut yli 4 viikkoa ilman mitään aineita, mutta tänään tapahtui se mitä eniten olen pelännyt.
Hänelle on määrätty hoitolaitoksesta kotiintuloajaksi klo 22. Silloin työntekijä soittaa tarkistussoiton, että kaikki on hyvin. Poika tuli kotiin klo 21.30. Hän oli kotimatkalla kaveriltaan tullessaan polttanut "kukkaa". Näin sen hänestä heti. Silmät harhailevat, hänen on vaikea kohdistaa katsettaan. Ensimmäistä kertaa minä HUOMASIN sen hänestä! Niin selvästi tuo näkyi kun osasi katsoa ja epäillä.
Suru. Voimattomuus.Sanattomuus. Pettymys. Nuo tunteet ovat nyt minussa päällimmäisinä tunteina. En jaksa tämän enempää tänään.