Pössyttelyä

Täällä sitä nyt elellään täysi-ikäisen pojan kanssa. Viikonlopun juhlinta tyhjensi pankkitilin nopeasti, silti joka päivälle on löytynyt rahaa tupakkaan. Selityksiä on löytynyt- tyhjien pullojen palautusta, kaverilta lainaamista jne. Olen aavistellut pahaa, mutta pyrkinyt elämään normaalia arkeamme. Aamuherätykset ovat hänelle painajaismaisia. Edelleen rytmi on se, että tahtoo valvoa yöt ja nukkua päivät. Tämä on ainoa asia josta sanaharkkaa on tullut.

Tänään minulla oli vahva tunne siitä, että kannabis on tullut takaisin kuvioihin. Soitin n.klo 18 pojalleni ja kuulin heti äänestä, että olin oikeassa. Puhe sammalsi. Ensimmäistä kertaa hän itse myönsi polttaneensa juuri. Nähtävästi avoimuus on nyt helpompaa, kun tietää etten kuitenkaan asialle voi mitään.
Kotimme säännöt ovat, ettei tänne tulla päihtyneenä, eikä mitään laitonta ainetta / kamaa tänne tuoda. Poika kuitenkin tuli pian kotiin ja väitti olevansa täysin kunnossa. Puheesta kuulin edelleen, ettei hän ole selvä ja silmistä näki että kannabista on poltettu. Sanoin hänelle, että voi hyvin mennä takaisin sinne mistä tuli, palataan asiaan huomenna! Poika lähti ovet paukkuen, hyvin loukkaantuneena kun en huolinut kotiin.....Sydäntä särki ja teki mieli huutaa hänet takaisin. Mutta en tehnyt niin. Halusin näyttää hänelle olevani tosissani.

Myöhemmin koitin soittaa hänelle ja muistuttaa siitä, että huomenna voi palata kotiin kun on selvin päin. Ei hän minulle vastannut puhelimeen. Isänsä kuitenkin tavoitti pojan ja sai kuulla, että on kaverinsa luona. Hyvä niin. Nyt tiedän, ettei hänellä ole hätää, saa varmasti jäädä sinne yöksi.

Vaikka olen useasti puhunut siitä, että kannabis menee kaiken edelle ja on poikani mielestä upeinta mitä maa päällään kantaa, niin siltikin vasta nyt, vasta tänä iltana tajusin sen, että teenpä minä mitä tahansa, rakastan hänet vaikka puhki, ei auta mitään. Minulla ei ole enempää keinoja. On vain katsottava miten hän aikoo elämänsä elää. Tukea ja apua voin aina antaa, mutta ne auttavat vain jos ja kun hän joskus kokee niitä tarvitsevansa- ja haluavansa.

Niin pistää vihaksi :/ 

Railakasta juhlintaa

Vihdoin se päivä koitti. Kauan hän on tätä odottanutkin, vaan nyt se on tässä ja nyt-
täysi-ikäisyys :)
Kaksi päivää ja yötä poika juhli tuota upeaa merkkipaalua, mutta onneksi "vain" alkoholin voimin. Omien sanojensa mukaan kannabista ei kenelläkään ollut, eikä sitä tehnyt mieli lähteä etsimään. Toivon että tuo on totta...Hieman jopa luotan tuon olevan totta. Porukka jossa poikani juhliaan vietti, on suurelta osin kovin huumevastainen ja olen tyytyväinen, että valitsi juuri heidät biletyskavereikseen.

Kaikki mennyt siis ihan hyvin tähän saakka :) Omaa asuntoa hän odottaa ja tulevalla viikolla varmastuu saako hän haluamansa yksiön vaiko ei. Jos tärppää, muutto on jo 1.5.
Voi siis olla, että elellään nyt viimeistä viikkoa saman katon alla....Huoh. Niin nopeasti tuo aika menee. Hän oli ihan vasta eilen pienen pieni poika <3

Reindeerspotting

Katsoin yöllä YleTeemalta tuon dokumenttileffan Reindeerspotting- pako Joulumaasta. Muistan kun kyseinen huumenuorista kertova elokuva ilmestyi. Esikoiseni oli sen ystävänsä kanssa katsonut ja se puhututti heitä kovin. Mielenkiinnosta katsoin sen silloin itsekin ja järkyttävää ja surullista katsottavaahan se olikin. Käsittelimme aihetta esikoiseni kanssa paljon ja muistan sanoneeni silloin, etten anna poikani ( sisartaan 3 vuotta nuorempi )  sitä vielä nähdä. Ikäraja 18v ja se riitti syyksi kieltää tuo häneltä.
Silloin tuosta dokumenttileffasta puhuttiin tosiaan paljon ja lehdet kirjoittelivat pääosassa olleen pojan kurjasta kohtalosta. Tokihan se kovin kiinnosti myös n. 15-vuotiaita nuoria ja poikanikin oli sen ehtinyt jo kaverinsa luona katsomaan. Kysyin häneltä silloin, millaisia ajatuksia tuo hänessä herätti, mitä hän tykkäsi siitä? Muistan kun poika tokaisi lyhyesti : "Just siistii!" ..........Tokihan hän sitten perui sanansa ja selitti miten hirveetä touhua se oli ja miten jotkuu voikin sortua käyttämään huumeita jne.
Nyt tiedän, että hän varmasti tarkoitti juuri tuota ensin sanomaansa. Loppu oli sitten äidin mieliksi sanottua. :(

Telkku.comin  leffa-arvostelussa Tuomas Riskala sanoo näin :

"Suomalaisten heroiininuorten arki avautuu 64 000 teatterikatsojaa keränneessä kohudokumentissa, jolle lätkäistiin K-18-ikäraja. Se on järjetöntä, sillä Reindeerspotting – Pako joulumaasta on nimenomaan nuorten kielellä tehtyä, kaunistelematona huumevalistusta. Tämä dokumentti pitäisi näyttää kaikille teini-ikäisille"

Minä olen eri mieltä Tuomaksen kanssa. Mielestäni tuo ei toimi huumevalistuksena teini-ikäisille. Voin hyvin kuvitella kuinka esim. 13-16-vuotiaat ajattelevat tuosta juuri niin, että vähänkö siistii, pitävät hieman vanhempia "jolähesaikusia" idoleinaan ja esikuvinaan. Eivät nuoret näe tuossa sitä samaa traagisuutta jota me aikuiset näemme- he näkevät tuossa elämää. Sitä siistiä, kiellettyä elämää. Tällöin vaikutus on juuri päinvastainen kuin huumevalistuksella pitäisi olla.

Minun poikani kohdalla asia ainakin on mennyt juuri näin. Ei tehonnut tuo dokkari, vaan juuri samoihin aikoihin on alkanut poikani tutustuminen erinäisiin huumeisiin- myös subutexiin :(

Home sweet home

Tänään siis sain pojan kotiin. Hymyssä suin ja kovin helpottuneena hän palasi "maailman parhaaseen paikkaan"- kotiin. Onhan tuota iloa ja riemua kiva katsella ja itsekin olen ollut ihan hyväntuulinen ja rento. Kertaakaan ei ole tänään tullut sanaharkkaa mistään :) Mikään ei enää palaa ennalleen, mutta nyt katse kohti tulevaisuutta, parempaa sellaista! 

Siitä olen erittäin onnellinen, että olemme näinkin sopuisasti ja hyvissä väleissä. Poika ei syytä meitä vanhempia mistään, eikä ole mitenkään katkera siitä, että joutui katkolle- eristykseen ulkomaailmasta. Hän ymmärtää sen, ettemme voineet tehdä muutakaan. Hän ymmärtää sen, ettemme tehneet sitä pahuuttamme tai ilkeyttämme, vaan vain ja ainoastaan häntä auttaaksemme. Teimme sen rakkaudesta ja huolesta.

Tällä hetkellä kaikki on siis niin hyvin kuin vaan voi tässä tilanteessa olla. Ja siitä olen kiitollinen.

Ohi on!

Nyt se on ohi. 104 vuorokautta kahdessa eri laitoksessa ja huomenna poika saapuu kotiin. Aamukammassa siis yksi piikki jäljellä!!

Viime viikot ovat olleet kovinkin riitaisia. En muista yhtään sellaista tapaamis- tai soittokertaa, ettemmekö olisi riidelleet. Nopealla tempolla ollaan saatu riita pystyyn ja yhtä nopeasti sitten tehty sovinto. Räjähdysalttiit ajat siis takana....ja ehkä edessäkin! Piti ihan miettiä mistä moinen johtuu. Pojan  kanssa ei ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Hankalistakin asioista olemme aina selvinneet puhumalla. Mutta nyt tilanne on siis ollut ihan toinen.
Selitän tämän muutoksen itselleni niin, että luotin tähän katkojaksoon paljon. Luotin ja uskoin siihen, että tänä aikana poika tulee järkiinsä ja hänen asenteensa päihteisiin muuttuisi. Mutta niin ei käynyt. Hän on edelleenkin kovin päihdemyönteinen. Aikuisten toiveesta hän jättää muut aineet ja huumeet pois, mutta tuota kannabista ei jätä vaikka mikä olisi. Alkoholi + kannabis jäävät elämään, mutta nekin hyvin kontrolloidusti ja satunnaisesti. Näin hän vannottaa itselleen ja meille vanhemmille. Ja sillä mennään - luotetaan hänen kontrolliinsa ja  lujuuteensa pysyä ns. "viihdekäyttäjänä".

Omat toiveeni eivät täyttyneet, eivätkä pelkoni ole kadonneet. Pettymystäni puran poikaan. On hyvin vaikea kuunnella hänen puheitaan suuttumatta. Olemme täysin eri planeetoilta, niin kaukana ovat mielipiteemme toisistaan. Kuulen hänen puheistaan edelleen jonkinlaista ihannointia (pikku)rikollisuutta kohtaan. "Elämässä pitää olla jännitystä, muuten ei ole kivaa". Hän ei halua olla "kunnon kansalainen". Se olisi tylsää. Kysyin millainen sitten on kunnon kansalainen, niin poika vastasi : Sellainen, jolla ei ole elämää....Se vaan käy töissä ja tulee kotiin. Taas töihin ja taas kotiin. Se että ihmisellä olisi mielekästä tekemistä ( työ, opiskelu ), hyviä ystäviä, mahdollinen parisuhde ja perhe, harrastuksia jne. ei kuulema riitä. Se on just sitä tylsää, jota hän ei halua!

En enää tiedä mitä sanoisin pojalleni. Ehkä on parempi olla hiljaa. Olla hiljaa ja odottaa....Jospa jonakin päivänä vielä....

Loppu häämöttää

Pääsiäinen sujui rauhallisesti kotona ja poika pysyi ilman päihteitä. Hyvä tietysti niin. Mutta ainoa motivaatio siihen on pian koittava vapaus. Parisen viikkoa jäljellä ja sitten tämä taistelu on tältä osin ohi.
Tänään oli jälleen yksi palaveri. Mitä tästä kaikesta on ollut hyöytä? Itselläni ainakin on kovin pettynyt ja tyhjä olo. Yritin parhaani, taistelin minkä pystyin, mutta lopputulos on se, että jälleen kerran kuulimme tuosta loistavasta kasvista, jonka käyttöä ei kannata edes harkita lopettaa. Vähentää kyllä, mutta ajatuskin siitä, että sen käytön voisi lopettaa kokonaan- ihan vaikka vain siksi, että se sattuu olemaan laiton päihde- ei ole edes vaihtoehto. Kannabis on kuulema hänelle juuri se ainoa ja oikea rentoutumiskeino. Poika kyllä myöntää, että tapoja tuollaiseen rentoutumiseen on muitakin, mutta "jotkut sopii jollekin, jotkut sitten taas toisille".

Nyt on parhaillaan taas kotiharjoittelu meneillään ja huomenna hän menee katsomaan itselleen vuokra-asuntoa. Jos tuo tärppää, poika itsenäistyy jo heti toukokuun alussa! Häpeän ajatuksiani ja tunteitani....En tunne minkäänlaista surua tai haikeutta, kun ajattelen tuota muuttoa. Kun 1. lapseni itsenäistyi pari vuotta sitten, muistan miten surullinen ja haikea mieleni oli. Monena iltana itkin salaa eron kyyneleitä, kävin tyttäreni lapsuutta ja nuoruutta läpi, pohdin ilojamme, kaduin surujamme, tein tuota erotyötä häneen pitkään. Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Hetkittäin tunnen jopa iloa siitä, että poika muuttaa pois. Tiedän, että yhteydenpitomme jatkuu, välimatka ei tule olemaan pitkä, mutta se tulee olemaan riittävä....Sen jälkeen pystyn jälleen hengittämään kodissamme.

Olen pettynyt. Olen vihainen. Olen menettänyt uskoni itseeni äitinä, kasvattajana. Kaiken piti mennä toisin. Lähitulevaisuudessa meidän piti iloiten saatella poika omaan asuntoonsa. Turvallisin ja kiitollisin mielin seurata hänen aikuistumistaan, hänen omien siipiensä vahvuutta ja kantavuutta. Sen jälkeen työni lasten ja nuorten hyväksi piti jatkua. Olin suunnitellut 1-2 sijaislasta perheemme jatkoksi. Vielä vuosi sitten olin varma siitä, että minussa riittää paljon voimavaroja ja rakkautta uusille tulokkaille. Mutta sitä ennen halusin antaa poikani rauhassa, omaan tahtiinsa itsenäistyä. Olin varautunut siihen, että halutessaan hän saa asua kotona vaikka vuosia vielä ja salaa toivoinkin, ettei hän pitäisi kiirettä kotoa pois muuttamisella. Mutta toisin kävi.
Nyt kotimme on liian suuri, liian autio. En voi jäädä siihen asumaan pienimmän kanssa kahden. Mekin etsimme itsellemme uutta kotia. Uutta alkua.