Voi mikä vuosi tämä onkaan ollut. Päivä on mennyt täydellisessä alakulossa ja viimeiset pari tuntia olen vain itkenyt ahdistustani ulos. Samat kysymykset pyörii päässäni : Miksi helvetissä aloit käyttämään aineita?? Mikä sinut sai tekemään niin?? Mikä elämässäsi meni pieleen?? Mitä minä tein väärin?? Miksi en huomannut mitään?? Millainen oikeasti olet, tunnenko sinua lainkaan?? Valehteletko edelleen, niin kuin tapanasi on ollut?? Käytätkö muuta kuin kannabista??
Tuntuu että tukahdun tähän suruun ja toisaalta olen täynnä raivoa. Olen raivoissani siitä, että poika pilasi elämäni. Kaikki muuttui kerrasta- valo elämästäni katosi, enkä löydä sitä enää takaisin. Miksi teit minulle näin? Tässäkö kiitos kaikista näistä vuosista joita olen sinua rakastanut ja hoivannut, pitänyt kuin kukkaa kämmenelläni. Tiedän, että kuulostan ihan naurettavalta. Itsesäälissä kieriskelevä ihminen on ärsyttävä. En tahdo olla tämmöinen, mutta haluan sanoa asian juuri niin kuin se itsestä tuntuu. Ja tältä tämä kaikki tuntuu.
En saa pois silmistäni sitä näkyä, kun kuvittelen poikani imppaamassa jotain sa*tanan butaania. Tai sitä, kun hän syö kärpässieniä. Tai ihan mitä tahansa muuta. Se näky on pahempi kuin pahin painajainen koskaan.
Olen ollut masentunut ja ahdistunut pitkään. Mutta vasta viime viikolla sain puhuttua asiasta lääkärin kanssa. Hän kirjoitti mielialalääke reseptin, jota en ole vielä hakenut. On iso kynnys aloittaa lääkkeen käyttö, mutta kyllä viimeistään tänään olen ymmärtänyt sen, ettei tämä tuska mene itsestään ohi. On pakko myöntää, että tarvitsen apua!
