Uusi elämä

Niin ne kuukaudet ja vuodet vierii. Silloin kun kaikki on hyvin, loppuu myös tarve kirjoittaa. Mutta nyt olen valmis kirjoittamaan ns. päätössanat tälle blogilleni.
Tämän blogin kirjoittamisella oli mielettömän suuri vaikutus elämässäni. Sain purkaa suruani, jakaa tuskaani ja ajatuksiani teidän kanssa. Kiitos hirveän paljon teille kaikille, jotka elämäämme seurasitte ja jaksoitte tsempata ja kannustaa eteenpäin!

Poikani on nyt täysin "kuivilla" kaikesta. Kaikki muukin sekoilu jäi aineiden myötä. Hän opiskeli itselleen ammatin ja on tehnyt lujasti töitä työssään. Töitä on onneksi riittänyt ja hän on saanut aina positiivista palautetta tekemästään. On tunnollinen ja pidetty työntekijä porukassaan. Hän on löytänyt elämänsä rakkauden ja avoliitto sujuu hyvin. Olen hyvin, hyvin onnellinen poikani puolesta. Hän lopulta pääsi raiteille takaisin, voi hyvin ja on onnellinen. Mikä sen parempi kiitos!

KAIKKEA HYVÄÄ TEILLE JA KIITOS KUN SEURASITTE BLOGIANI <3

Jatkuu, jatkuu, jatkuu...

Tilanne ennallaan. En tiedä totuutta. En tiedä mitä kaikkea poika taas käyttää. Pilveä useita grammoja päivässä plus muut mömmöt päälle.

Millon tuosta pojasta tuli noin saatanan tyhmä?!

Siinä tämän hetkiset tunnelmat.

Nyt tuli aika rikkoa hiljaisuus

Siitä on aikaa kun viimeksi olen mitään kirjoittanut. Mitä pidempään tauko jatkui, sen vaikeampaa on ollut jatkaa kirjoittamista. Mutta nyt minussa tapahtui jotain....Koin tarvetta "tarttua kynään".

Keväällä poika lähti vapaaehtoisesti katkolle. Katko ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, vaan jo viikon, parin kuluttua hän lensi hoitokodista pihalle. Kirjaimellisesti. Kyseessä oli ollut yksittäinen raivari, kovaa huutoa ja hermojen menettämistä. Nuori hoitajatyttönen oli tehnyt oman ratkaisunsa ja näyttänyt ovea. Jälkikäteen johtaja pyyteli kovasti anteeksi ja pyyteli poikaa palaamaan takaisin, olihan häntä kohtaan melkoisen kohtuuttomasti katkolla käyttäydytty. Mutta eipähän pojan mieli enää ollut takaisin mennä, sen verran hänkin tuosta itseensä otti.
Tahtoa hänellä kuitenkin edelleen oli ja niinpä hän aloitti avokatkon A-klinikalla. Kävi antamassa seuloja ja sai lääkehoitoa. Kesäkuun loppuun saakka tuota avokatkoa jatkui, eli alle 2kk. Sen jälkeen puheet olivat jälleen entiset : "Pilveä polttelen, mutta en käytä enää mitään muuta." Tuon lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.....

 Kesä meni enemmän tai vähemmän ns. irtiottona, etäisyyden ottona koko asiaan. Aloin olla niin masentunut, että tajusin etten voi jatkaa enää niin, että koko ajan huolehdin, koko ajan pelkään ja epäilen. Päätin uskoa ja luottaa. Olihan hän näyttänyt oman tahtonsa päästä kuiville ja se kertoo jo paljon. Halusin uskoa, että nyt kaikki vihdoinkin alkaa menemään oikeaan suuntaan!!

Silloin kun totuus alkoi meille valjeta, luin jonkin aikaa päihdeklinikan keskustelusivuja. Hain vertaistukea ja lohtua elämäni suurimpaan järkytykseen. Tarinat olivat hyvin koskettavia, hyvin surullisia. Sama kaava toistui jokaisen äidin/isän huolessa- tupakkaa, alkoholikokeiluja, kannabista. Jonkin ajan kuluttua subutexia, lsd:tä, sieniä, lääkkeitä, ekstaasia, amfetamiinia jne. jne. Rikoksia, varkauksia.
Luin monia tarinoita ja itkin. Kiitin Jumalaa siitä, että meillä ei tilanne sentäs ole tuollainen. Eihän meidän poika "muuta kun polttaa vain kannabista". ( Näin siis ihan alkuaikoina jonkin aikaa luulin). Luin koskettavia tarinoita nuorten kuolemista, yliannostuksista, itsemurhista. Muserruin niin paljon noita lukiessani, että lopetin sivustolla käymisen kokonaan. Koin, että se ei ole minun paikkani, meidän tilanne ei onneksi ole tuollainen, meidän poika kyllä tulee järkiinsä ja lopettaa polttelut!

Niinhän ei sitten kuitenkaan käynyt. Kesän aikana sain kuulla lukuisista varkauksista ja näpistyksistä, joista tuomio tulee sitten aikanaan. Lisäksi maksamattomia sakkoja ym. Luottotiedot hän on pilannut pikavipeillä joita ei tietenkään koskaan ollut varaa maksaa pois. Jostain on pitänyt sitä rahaa saada huumeisiin. Niinpä niin. Niin tuttu kaava päihdeongelmaisilla. Eipä poikennut poikanikaan tuosta kaavasta, vaikka kuinka sitä toivoin.

Kesä oli ja meni, syksy saapui.
Eräänä iltana tyttäreni soitti ja kertoi, että veljeä ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan. Enempää hän ei asiasta tiennyt. Voi luoja tuota säikähdystä ja pelkoa. Kuoleeko hän? Mitä ON tapahtunut? Missä on ollut ja kenen kanssa? Jne. jne.
Onneksi oli kavereita paikalla ja älysivät soittaa apua. Jo ambulanssissa poika sai lääkehiiltä ja vietti sitten tarkkailussa yön sairaalassa.
Omien sanojensa mukaan oli ottanut "normaalin annoksen" Tramaleita. En tiedä puhuiko totta, vai oliko syönyt myrkkysieniä liikaa tms.
Isänsäkin sanoi pojalle,  että eipä ollut kaukana sekään, että olisimme joutuneet vierailemaan sairaalan alakerrassa, eli ruumishuoneella. Sitäkö haluat?

Surullista tämä on. Niin vähän voi lapsensa hyväksi tehdä. Ja vaikka tekisitkin kaiken mahdollisen, ei se apua hänelle tuo. Niin kauan kun hänen päänsä on tuossa asennossa, että huumeet on ok, niin paranemiseen ei ole mahdollisuutta. Sairaalareissu kyllä säikäytti häntä itseäänkin ja sanoi tulleensa nyt järkiinsä. NYT loppui kaikki sekoilu!! Kannabista hän ei aio lopettaa koskaan, sen on sanonut suoraan, mutta muuta ei enää aio käyttää. Ja tämän jälkeen poika marssi jälleen A-klinikalle hakemaan apua.

Tällä hetkellä meidän välimme ovat hyvin kireät. Pojan persoonallisuus on muuttunut. Hänestä on tullut kireämpi ja ärsytyskynnys on niin matala, ettemme voi keskustella mistään ilman että hän suuttuu ja poistuu paikalta raivosta puhisten. Olen varma, että hän on ihan sirpaleina. Hänellä ei ole hyvä olla, hän ei ole onnellinen. Toivoin niin kovasti nyt pitkän pitkää katkoa ja kuntoutusta. Toivoin, että hän olisi laitoksessa vähintään sen puoli vuotta ja saisi itsensä jaloilleen. Mutta A-klinikka tarjosi hänelle nyt pitkää avokatkoa ensin.....Ja jos se ei toimi, niin sitten mahdollinen laitospaikka. Säästöä, säästöä. Ymmärrän että jonot ovat pitkät ja paikkoja rajoitetusti, mutta jo viime kevään epäonnisuuden vuoksi pojan kuuluisi nyt kyllä päästä katkolle sanon minä!

Haluan poikani takaisin. Haluan nähdä hymyn ja valon hänen kasvoillaan. Minulla on ikävä niitä.

Juuri kun luulin...

Niin. Juuri kun luulin kaiken olevan menossa hyvään suuntaan, tuli jälleen romahdus. Märkä rätti lensi kasvoilleni. Mikään ei ollutkaan hyvin, ei mikään. Pojan pirteys ja elämänhalu olivatkin seurausta vaan uusista päihteistä. Tilanne oli karannut aivan käsistä ja poika oli itsekin kovin huolissaan.
Viikon, ehkä kaksi tai kolme, saimme elää "hyvää aikaa". Valoisampi tulevaisuus kolkutteli ovella ja luottamus poikaan alkoi olla ihan kohdillaan. Mutta sitten tuli päivä jolloin poika käyttäytyi kovin agressiivisesti, enkä tunnistanut häntä omaksi itsekseen. Kysyin suoraan : Mitä käytät ja minkä verran? Tosi harvoin kannabista, en mitään muuta!!! Tuon hän sai huudettua päin naamaani, vihaisena ja tuskaisena. Mutta samalla tuli itku. "Äiti, mun tilanne on paljon huonompi kun ennen". Sitten puhuttiin ja itkettiin, itkettiin ja puhuttiin. Huudettiin ja raivottiin ja taas itkettiin.

Päivittäin kannabista. Päivittäin Tramal-kipulääkettä. Subutex. Esso. Lsd. Sienet "viihdekäytössä". Syvä hiljaisuus.

Eilen poika lähti katkolle. Itse tahtoi, itse hakeutui. Toivon ja rukoilen, että hänellä löytyisi nyt myös sitä motivaatioita. Kaikki lähtee itsestä. Hänen on tehtävä itse tuo päätös. Mikään mahti maailmassa ei auta, ellei hänellä itsellä löydy tahtoa. Vaikka antaisin hänelle kaiken rakkauteni, kaiken tukeni, kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa, ei siitä ole apua. Ei siitä ole hyötyä. Olin ihan naiivi kun niin luulin. Luulin että rakkauteni pelastaa hänet. Ei se pelasta. Hän pelastaa itse itsensä. Sitä toivon.

Kannattiko tämä taistelu sittenkin?

Ihan ensin tahdon kiittää teitä kaikkia lukijoitani ja teitä, jotka olette jättäneet kommentteja ja tsemppauksia teksteihini. Joka ikisen viestin olen lukenut ja ollut niistä kiitollinen, mutta minulla ei ole ollut pitkään aikaan voimia kommentoida niitä, eikä päivitellä tätä blogiani muutenkaan. Mutta nyt tuli se hetki, että tahdon muutaman sanan kirjoittaa.

Minulle suositeltiin jossain vaiheessa päiväkirjan kirjoittamista. Se olisi voinut olla hyvä tapa purkaa ahdistusta. Vapaasti, vain itselleen kirjoitettuun tekstiin, pystyy ja uskaltaa kirjoittaa mietteet juuri sellaisina kuin ne ovat. Mitään ei tarvitse sensuroida, antaa palaa vaan.....
Mutta ei se luonnistunut minulta. Hetken yritin, mutta aina se kirjoittaminen jäi. Ei ollut voimia edes siihen. Eikä halua. Ei ollut halua mihinkään. Kaikki tuntui turhalta tai oikeastaan mikään ei tuntunut enää miltään. Se oli ehkä se pahin vaihe. Tavallaan kaikki suru lakkasi. Kyyneleet lakkasivat tulemasta, en tuntenut mitään. En iloa, en surua.
Silloin kun itkin, tai raivosin, tai syyttelin itseäni kaikesta, tiesin eläväni. Tiesin olevani läsnä, tiesin olevani olemassa. Mutta kun mikään ei enää tunnu miltään, ihminen sammuu, alkaa hiipumaan kaikesta kauemmas ja kauemmas. En osaa asiaa paremmin selittää, mutta koen että minulle kävi noin. Ja se olotila oli liian pelottava, liian ahdistava. Silloin annoin periksi ja aloitin mielialalääkkeen syönnin. ( 75mg Venlafax, 1 tabl. päivässä ). Päätös lääkkeen aloittamisesta ei lopulta ollut vaikea, vaikka olin kipuillut asian kanssa jo pitkään....Se päivä vaan tuli, kun tajusin että en pysty elämään ilman lääkeapua.

Pari kolme 1.viikkoa olivat melko kamalat, tuli lisäahdistuksia ja olo oli hyvinkin kurja. Mutta sen jälkeen alkoi helpottaa ja nyt jo huomaan, että sängystä nouseminen on helpompaa. Olen jopa tuntenut pieniä onnen hetkiä aurinkoisina päivinä, tuntenut iloa lisääntyneestä valosta....Alkaako elämä kuitenkin voittamaan? :)

Päiväkirjan kirjoittaminen ei luonnistunut, enkä blogiakaan siis jaksanut kirjoittaa, niin silti sisälläni oli paljon tuskaa, jotka halusin huutaa ulos, paljon kysymyksiä, joihin tahdoin vastauksia. Elettiin tämän vuoden ensimmäisiä päiviä...Oli kulunut jo vuosi siitä, kun poikani oli katkolla ensimmäisessä paikassa.
En uskaltanut luottaa mihinkään mitä hän sanoi. Epäilin aina mielessäni pahinta ja myönsihän hän toki, että kannabista kuluu lähes päivittäin ja syksyllä oli ollut yksi esso-kerta ja pari kertaa oli syönyt sieniä. Se millä poika minua rauhoitteli, oli se, ettei mikään muu sovi hänelle kuin kannabis ja alkoholi...Muista ei saa hyviä fiiliksiä, eikä aio niitä käyttää. Niin....Eli mikään ei ole siinä mielessä muuttunut- kaikki olisi ihan ok, jos tulisi hyvät fiilikset. Suhtautuminen huumeita kohtaan on siis edelleen liian positiivinen.
Silloin päätin, että kirjoitan pojalleni kirjeen. Puhutut asiat on helppo unohtaa, sanoja on helppo vääristellä, mutta kirjoitettu teksti säilyy ja siihen on helppo palata uudestaan ja uudestaan, jos niin haluaa.
Kirjeestä tuli pitkä. Lukuisia A4-arkkeja. Kirjoitin kaiken sisältäni "pois". Kirjoitin hänen lapsuusajastaan, perheestämme, elämästämme, arjesta- iloista ja suruista. Kerroin pelkoni syyt, kerroin suruni ja voimattomuuteni- kerroin rakkauteni.
Poika kommentoi kirjettä pitkillä tekstiviesteillä. Lämpimiä sanoja, paljon rakkautta ja paljon katumusta ja anteeksi pyyntöjä sisältävät viestit lämmittivät mieltäni. Uskoni häneen alkoi jälleen hiljalleen rakentua ja voimistua. Ehkä hän kuitenkin tästä selviää....Ehkä selviämme tästä kaikki!

Nyt kirjeestä on kulunut n. kaksi kuukautta. Tänä aikana olen kuullut paljon positiivisia kommentteja pojan kavereilta ja siskolta. Jokin hänessä on liikahtanut ja hänenkin elämänsä on ollut valoisampaa ja energisempää. Poika oli siskolleen sanonut : " Jotenkii mä vaan oon saanut elämäni takas raiteilleen". Ja toki olen itsekin nähnyt muutoksen. Tupakan polton hän on lähes lopettanut, eikä kannabista kulu enää päivittäin. Raha-asiat ja koulun hän hoitaa mallikkaasti, eikä poissaoloaja ole kuin ihan muutama aamumyöhästyminen.
En tiedä mitä tapahtui, mutta suunta on nyt oikea :) Minulle poika sanoi, että on kasvanut ja kehittynyt, eikä enää ajattele niin lapsellisesti asioista kuin ennen. Totta varmasti tuokin. Olen tällä hetkellä hänestä kovinkin onnellinen ja ylpeä <3

Toivunko koskaan?

Voi mikä vuosi tämä onkaan ollut. Päivä on mennyt täydellisessä alakulossa ja viimeiset pari tuntia olen vain itkenyt ahdistustani ulos. Samat kysymykset pyörii päässäni : Miksi helvetissä aloit käyttämään aineita?? Mikä sinut sai tekemään niin?? Mikä elämässäsi meni pieleen?? Mitä minä tein väärin?? Miksi en huomannut mitään?? Millainen oikeasti olet, tunnenko sinua lainkaan?? Valehteletko edelleen, niin kuin tapanasi on ollut?? Käytätkö muuta kuin kannabista??

Tuntuu että tukahdun tähän suruun ja toisaalta olen täynnä raivoa. Olen raivoissani siitä, että poika pilasi elämäni. Kaikki muuttui kerrasta-  valo elämästäni katosi, enkä löydä sitä enää takaisin. Miksi teit minulle näin? Tässäkö kiitos kaikista näistä vuosista joita olen sinua rakastanut ja hoivannut, pitänyt kuin kukkaa kämmenelläni. Tiedän, että kuulostan ihan naurettavalta. Itsesäälissä kieriskelevä ihminen on ärsyttävä. En tahdo olla tämmöinen, mutta haluan sanoa asian juuri niin kuin se itsestä tuntuu. Ja tältä tämä kaikki tuntuu.
En saa pois silmistäni sitä näkyä, kun kuvittelen poikani imppaamassa jotain sa*tanan butaania. Tai sitä, kun hän syö kärpässieniä. Tai ihan mitä tahansa muuta. Se näky on pahempi kuin pahin painajainen koskaan.

Olen ollut masentunut ja ahdistunut pitkään. Mutta vasta viime viikolla sain puhuttua asiasta lääkärin kanssa. Hän kirjoitti mielialalääke reseptin, jota en ole vielä hakenut. On iso kynnys aloittaa lääkkeen käyttö, mutta kyllä viimeistään tänään olen ymmärtänyt sen, ettei tämä tuska mene itsestään ohi. On pakko myöntää, että tarvitsen apua!

Kesä -13

On vierähtänyt pitkä aika viimeisestä päivityksestä. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon palautetta ja paljon on toivottu uusia kuulumisia!

Huomasin tuossa keväällä, että kirjoittaminen muuttui vaikeammaksi sen myötä kun poika sai tietää tästä blogista. Ei ollutkaan enää helppoa kertoa omista tunteistaan ja peloistaan...Mutta nyt aion taas niin tehdä :)

Poika muutti omaan asuntoonsa 1.5. Sen jälkeen tilanne tietysti muuttui, koska hän ei enää ollutkaan 24/7 silmieni edessä. Täysi-ikäinen nuori vastaa teoistaan itse. On tullut se kohta jossa hän oikeasti itse valitsee elämänsä suunnan. Pari ensimmäistä viikkoa hän otti ilon irti "vapaudesta" ja pilveä ja alkoholia kului reippaasti. Viikosta saattoi mennä 4-5 päivää päihteissä. Tilanne näytti huolestuttavalta ja tuntui ettei mitkään puheet auta- hän itse tietää miten on hyvä elää!

Mutta tuon parin viikon rellestämisen jälkeen hän yks kaks ilmoitti menevänsä töihin! Olimme koko alkuvuoden puhuneet hänelle työnteon ja opiskelujen tärkeydestä ja siitä, että huonoin kaikista vaihtoehdoista on jättäytyä kaiken ulkopuolelle- syrjäytyä.
En siis parempaa uutista olisi voinut kuulla!! Työpaikka ja yhteyshaussa opiskelupaikka syksyksi. Välimme muuttuivat pitkin kesää yhä lämpimimmiksi ja elämämme on ollut huomattavasti huolettomampaa kuin olisi voinut kuvitella. Hänen työpaikkansa oli aivan lähellä meitä ja siitä syystä hän kävikin koko kesän päivittäin kotona. Oli hyvä tulla kotiin syömään ja pesemään pyykkejä. Meidän välisestä luottamuksesta kertoo myöskin se, että hän antoi minulle asuntonsa avaimen siltä varalta, että jättää oman avaimensa sisäpuolelle tai kadottaa. Pieni asia, mutta kovin tärkeä juttu minulle.

Olemme puhuneet huumeista kesänkin aikana. Hän on vakuuttanut, että kaikki on hyvin....Hän ei käytä mitään muuta kuin kukkaa ja sitäkin vain parisen kertaa viikossa. Ei siis enää päivittäin, niin kuin aiemmin. Voimmeko luottaa tähän? Ehkä emme, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin yrittää ainakin luottaa? Onneksi mitään merkkejä muista aineista ei ole ollut näkyvissä....

Viikon kuluttua alkaa koulu. Uusi koulu kestää 3v. Työt hän lopetti viikko sitten ja viettää nyt siis parin viikon ansaittua kesälomaa. Tänään hän on lähtenyt parin kaverinsa kanssa "reissuun" ja aikoo samalla käydä 1. stoppipaikassa moikkaamassa hoitajia :) Sitä pysäytysjaksoa hän muistelee ihan hyvillä mielin ja selkeesti jäi kaipaamaan paria työntekijää. Toinen paikka, eli varsinainen Stoppari-jakso on katkeria muistoja tulvillaan. Se oli kuulema hänen elämänsä turhinta aikaa...

Kyselin tänään tyttäreltäni näistä poikani reissukavereista, että tietääkö hän millaisia poikia he ovat...millainen reissu mahtaa olla kyseessä....Hän vastasi, että no tiiäthän sinä. Samanlaisia polttelijoita. Kukkaa, kukkaa, kukkaa! Mistään muusta eivät edes puhu.
Niinpä.
On se loistava kasvi.

Takapakkia...

Pienen hetken sain iloita, pienen hetken sain toivoa, pienen hetken jopa uskoin.
Yksi pieni puhelu ja tuo kaikki katosi.
"Oon käyttänyt vaan vähän", hän jaksoi sanoa ja lopetimme puhelun.

Suuri muutos parempaan

Tänään tunsin suunnatonta riemua- poika on menossa huomenna hakemaan töitä ja todennäköisesti paikan saakin!! Tähän asti pelkkä ajatuskin moisesta on ollut pojan mielestä aivan turhaa...Omasta mielestään hän voi hyvin ottaa rennosti ja lepäillä siihen saakka kunnes koulut syksyllä alkavat. Mutta nyt jokin on liikahtanut hänessä itsessään. Hän kuulema kaipaa rytmiä elämäänsä ja lisärahakaan ei olisi huono juttu :) Vetelehtiminen ja "leppoisa elämä" on kuulema nyt nähty ja turha haaskata päiviä nukkumiseen.
Huh, huh.
Huh, huh.
Mitä muutakaan pystyn sanomaan? Riittää että hymyilen. <3

Uusimmat kuulumisemme

Onkin vierähtänyt jo pitkä tovi siitä kun viimeksi kirjoittelin. Jotkut teistä ovat ahkerasti pyytäneet uutta päivitystä- kiitos siitä! On kiva tietää, että jaksatte seurata tilannettamme edelleen.

Toukokuun alussa poika muutti kotoa omaan asuntoonsa. Hän sai kivan pienen yksiön ihan tästä meidän kodin läheltä. Muuttoon liittyi paljon erilaisia tunteita- haikeutta, surua, helpotusta, iloa...Uusi tilanne vaatii aina aikansa, ennen kuin siihen tottuu. Nyt minusta tuntuu siltä, että alan tottua ja sopeutua tähän hetkeen. Toki kaipaan yhteisiä iltahetkiämme, niitä jolloin poika aina istahti sänkyni reunalle juttelemaan ja sai oman rauhallisen hetkensä jakaa asioita kanssani. Ne oli kuitenkin hyviä ja tärkeitä hetkiä, vaikka suuria valheita ja salaisuuksia niihin sisältyikin.

Ensimmäiset pari viikkoa meni niin, että pelkäsin pahinta. Ajattelin mielessäni kuinka poika kavereineen alkaa pitämään kämppää jonain huumeluolan tapaisena mestana, jossa kaikki on sallittua ja elämä ihanan vapaata ja huoletonta narkkarielämää....Parisen kertaa soitettuani hänelle kuulin äänestä, että jotain oli käytetty. Huoli ja epätoivo iski kasvojani vasten jälleen. Tiesin, että paisuttelin asioita mielessäni. Näin karmivia tulevaisuuden kuvia ja kävin pahimpia pelkojani läpi.
Itseäni suojellakseni, lopetin soittelut ja yhteydenpidon kolmannella viikolla. Viikko kului ja vain isänsä piti poikaan yhteyttä. Itse en kyennyt siihen. Tarvitsin irtiottoa, tarvitsin aikaa.

Tuon viikon lopulla poikani alkoi olla huolissaan minusta. Tapasimme kerran ja hän näki heti kuinka pohjalla edelleen olen. Talven aikana vajosin aina vaan syvemmälle, eikä sieltä nouseminen tapahdu hetkessä. Hän kertoi kuinka ikävä hänellä on ollut ja tahtoo että tapaamme useammin. Hän pyysi minua luottamaan ja uskomaan kun kertoi, ettei ole "nyt enää" käyttänyt yhtään mitään aineita. Lupasin rakentaa tuota luottamusta takaisin hiljalleen, sitähän itsekin toivon. En sitten kysynyt mitä hän tarkoitti ajallisesti tuolla "nyt enää"....Puhuiko hän päivistä vai viikosta vaiko kahdesta. En tiedä.

Ensi syksynä alkaisi uusi koulu, johon oli pääsykokeet kuun alkupuolella. Edellisenä päivänä muistutimme häntä noista kokeista, mutta lähimuisti on niin kadonnut, ettei hän seuraavana päivänä enää muistanut sinne mennä. Niin surullista. Hän oli itse jo heittämässä pyyhkeen kehään, unohtamassa koko mahdollisuuden, mutta en voinut antaa asian vaan olla. Soitin koululle ja sain kun sainkin järjestymään hänelle uusintakoepäivän!!! Ja se oli tänään. Kaikki oli mennyt hyvin ja poika itse on luottavaisin mielin sen suhteen, että elokuussa istuu jälleen koulun penkillä. Toivon tuota hartaasti!

Eli periaatteessa kaikki on nyt hyvin. Tilanne on paljon parempi kuin mitä se voisi olla. Nyt täytyy vaan ruveta pitämään itsestä huolta ja taistelemaan tosissaan tuota pimeyttä vastaan. Jokainen pienikin hetki, jolloin tunnen hyvää mieltä, on kallisarvoinen hetki. Jokainen pienikin hymy kertoo siitä, että nousu on alkanut.
Hitaasti mutta erittäin varmasti nousen takaisin elävien kirjoihin itsekin!! :)

Pössyttelyä

Täällä sitä nyt elellään täysi-ikäisen pojan kanssa. Viikonlopun juhlinta tyhjensi pankkitilin nopeasti, silti joka päivälle on löytynyt rahaa tupakkaan. Selityksiä on löytynyt- tyhjien pullojen palautusta, kaverilta lainaamista jne. Olen aavistellut pahaa, mutta pyrkinyt elämään normaalia arkeamme. Aamuherätykset ovat hänelle painajaismaisia. Edelleen rytmi on se, että tahtoo valvoa yöt ja nukkua päivät. Tämä on ainoa asia josta sanaharkkaa on tullut.

Tänään minulla oli vahva tunne siitä, että kannabis on tullut takaisin kuvioihin. Soitin n.klo 18 pojalleni ja kuulin heti äänestä, että olin oikeassa. Puhe sammalsi. Ensimmäistä kertaa hän itse myönsi polttaneensa juuri. Nähtävästi avoimuus on nyt helpompaa, kun tietää etten kuitenkaan asialle voi mitään.
Kotimme säännöt ovat, ettei tänne tulla päihtyneenä, eikä mitään laitonta ainetta / kamaa tänne tuoda. Poika kuitenkin tuli pian kotiin ja väitti olevansa täysin kunnossa. Puheesta kuulin edelleen, ettei hän ole selvä ja silmistä näki että kannabista on poltettu. Sanoin hänelle, että voi hyvin mennä takaisin sinne mistä tuli, palataan asiaan huomenna! Poika lähti ovet paukkuen, hyvin loukkaantuneena kun en huolinut kotiin.....Sydäntä särki ja teki mieli huutaa hänet takaisin. Mutta en tehnyt niin. Halusin näyttää hänelle olevani tosissani.

Myöhemmin koitin soittaa hänelle ja muistuttaa siitä, että huomenna voi palata kotiin kun on selvin päin. Ei hän minulle vastannut puhelimeen. Isänsä kuitenkin tavoitti pojan ja sai kuulla, että on kaverinsa luona. Hyvä niin. Nyt tiedän, ettei hänellä ole hätää, saa varmasti jäädä sinne yöksi.

Vaikka olen useasti puhunut siitä, että kannabis menee kaiken edelle ja on poikani mielestä upeinta mitä maa päällään kantaa, niin siltikin vasta nyt, vasta tänä iltana tajusin sen, että teenpä minä mitä tahansa, rakastan hänet vaikka puhki, ei auta mitään. Minulla ei ole enempää keinoja. On vain katsottava miten hän aikoo elämänsä elää. Tukea ja apua voin aina antaa, mutta ne auttavat vain jos ja kun hän joskus kokee niitä tarvitsevansa- ja haluavansa.

Niin pistää vihaksi :/ 

Railakasta juhlintaa

Vihdoin se päivä koitti. Kauan hän on tätä odottanutkin, vaan nyt se on tässä ja nyt-
täysi-ikäisyys :)
Kaksi päivää ja yötä poika juhli tuota upeaa merkkipaalua, mutta onneksi "vain" alkoholin voimin. Omien sanojensa mukaan kannabista ei kenelläkään ollut, eikä sitä tehnyt mieli lähteä etsimään. Toivon että tuo on totta...Hieman jopa luotan tuon olevan totta. Porukka jossa poikani juhliaan vietti, on suurelta osin kovin huumevastainen ja olen tyytyväinen, että valitsi juuri heidät biletyskavereikseen.

Kaikki mennyt siis ihan hyvin tähän saakka :) Omaa asuntoa hän odottaa ja tulevalla viikolla varmastuu saako hän haluamansa yksiön vaiko ei. Jos tärppää, muutto on jo 1.5.
Voi siis olla, että elellään nyt viimeistä viikkoa saman katon alla....Huoh. Niin nopeasti tuo aika menee. Hän oli ihan vasta eilen pienen pieni poika <3

Reindeerspotting

Katsoin yöllä YleTeemalta tuon dokumenttileffan Reindeerspotting- pako Joulumaasta. Muistan kun kyseinen huumenuorista kertova elokuva ilmestyi. Esikoiseni oli sen ystävänsä kanssa katsonut ja se puhututti heitä kovin. Mielenkiinnosta katsoin sen silloin itsekin ja järkyttävää ja surullista katsottavaahan se olikin. Käsittelimme aihetta esikoiseni kanssa paljon ja muistan sanoneeni silloin, etten anna poikani ( sisartaan 3 vuotta nuorempi )  sitä vielä nähdä. Ikäraja 18v ja se riitti syyksi kieltää tuo häneltä.
Silloin tuosta dokumenttileffasta puhuttiin tosiaan paljon ja lehdet kirjoittelivat pääosassa olleen pojan kurjasta kohtalosta. Tokihan se kovin kiinnosti myös n. 15-vuotiaita nuoria ja poikanikin oli sen ehtinyt jo kaverinsa luona katsomaan. Kysyin häneltä silloin, millaisia ajatuksia tuo hänessä herätti, mitä hän tykkäsi siitä? Muistan kun poika tokaisi lyhyesti : "Just siistii!" ..........Tokihan hän sitten perui sanansa ja selitti miten hirveetä touhua se oli ja miten jotkuu voikin sortua käyttämään huumeita jne.
Nyt tiedän, että hän varmasti tarkoitti juuri tuota ensin sanomaansa. Loppu oli sitten äidin mieliksi sanottua. :(

Telkku.comin  leffa-arvostelussa Tuomas Riskala sanoo näin :

"Suomalaisten heroiininuorten arki avautuu 64 000 teatterikatsojaa keränneessä kohudokumentissa, jolle lätkäistiin K-18-ikäraja. Se on järjetöntä, sillä Reindeerspotting – Pako joulumaasta on nimenomaan nuorten kielellä tehtyä, kaunistelematona huumevalistusta. Tämä dokumentti pitäisi näyttää kaikille teini-ikäisille"

Minä olen eri mieltä Tuomaksen kanssa. Mielestäni tuo ei toimi huumevalistuksena teini-ikäisille. Voin hyvin kuvitella kuinka esim. 13-16-vuotiaat ajattelevat tuosta juuri niin, että vähänkö siistii, pitävät hieman vanhempia "jolähesaikusia" idoleinaan ja esikuvinaan. Eivät nuoret näe tuossa sitä samaa traagisuutta jota me aikuiset näemme- he näkevät tuossa elämää. Sitä siistiä, kiellettyä elämää. Tällöin vaikutus on juuri päinvastainen kuin huumevalistuksella pitäisi olla.

Minun poikani kohdalla asia ainakin on mennyt juuri näin. Ei tehonnut tuo dokkari, vaan juuri samoihin aikoihin on alkanut poikani tutustuminen erinäisiin huumeisiin- myös subutexiin :(

Home sweet home

Tänään siis sain pojan kotiin. Hymyssä suin ja kovin helpottuneena hän palasi "maailman parhaaseen paikkaan"- kotiin. Onhan tuota iloa ja riemua kiva katsella ja itsekin olen ollut ihan hyväntuulinen ja rento. Kertaakaan ei ole tänään tullut sanaharkkaa mistään :) Mikään ei enää palaa ennalleen, mutta nyt katse kohti tulevaisuutta, parempaa sellaista! 

Siitä olen erittäin onnellinen, että olemme näinkin sopuisasti ja hyvissä väleissä. Poika ei syytä meitä vanhempia mistään, eikä ole mitenkään katkera siitä, että joutui katkolle- eristykseen ulkomaailmasta. Hän ymmärtää sen, ettemme voineet tehdä muutakaan. Hän ymmärtää sen, ettemme tehneet sitä pahuuttamme tai ilkeyttämme, vaan vain ja ainoastaan häntä auttaaksemme. Teimme sen rakkaudesta ja huolesta.

Tällä hetkellä kaikki on siis niin hyvin kuin vaan voi tässä tilanteessa olla. Ja siitä olen kiitollinen.

Ohi on!

Nyt se on ohi. 104 vuorokautta kahdessa eri laitoksessa ja huomenna poika saapuu kotiin. Aamukammassa siis yksi piikki jäljellä!!

Viime viikot ovat olleet kovinkin riitaisia. En muista yhtään sellaista tapaamis- tai soittokertaa, ettemmekö olisi riidelleet. Nopealla tempolla ollaan saatu riita pystyyn ja yhtä nopeasti sitten tehty sovinto. Räjähdysalttiit ajat siis takana....ja ehkä edessäkin! Piti ihan miettiä mistä moinen johtuu. Pojan  kanssa ei ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Hankalistakin asioista olemme aina selvinneet puhumalla. Mutta nyt tilanne on siis ollut ihan toinen.
Selitän tämän muutoksen itselleni niin, että luotin tähän katkojaksoon paljon. Luotin ja uskoin siihen, että tänä aikana poika tulee järkiinsä ja hänen asenteensa päihteisiin muuttuisi. Mutta niin ei käynyt. Hän on edelleenkin kovin päihdemyönteinen. Aikuisten toiveesta hän jättää muut aineet ja huumeet pois, mutta tuota kannabista ei jätä vaikka mikä olisi. Alkoholi + kannabis jäävät elämään, mutta nekin hyvin kontrolloidusti ja satunnaisesti. Näin hän vannottaa itselleen ja meille vanhemmille. Ja sillä mennään - luotetaan hänen kontrolliinsa ja  lujuuteensa pysyä ns. "viihdekäyttäjänä".

Omat toiveeni eivät täyttyneet, eivätkä pelkoni ole kadonneet. Pettymystäni puran poikaan. On hyvin vaikea kuunnella hänen puheitaan suuttumatta. Olemme täysin eri planeetoilta, niin kaukana ovat mielipiteemme toisistaan. Kuulen hänen puheistaan edelleen jonkinlaista ihannointia (pikku)rikollisuutta kohtaan. "Elämässä pitää olla jännitystä, muuten ei ole kivaa". Hän ei halua olla "kunnon kansalainen". Se olisi tylsää. Kysyin millainen sitten on kunnon kansalainen, niin poika vastasi : Sellainen, jolla ei ole elämää....Se vaan käy töissä ja tulee kotiin. Taas töihin ja taas kotiin. Se että ihmisellä olisi mielekästä tekemistä ( työ, opiskelu ), hyviä ystäviä, mahdollinen parisuhde ja perhe, harrastuksia jne. ei kuulema riitä. Se on just sitä tylsää, jota hän ei halua!

En enää tiedä mitä sanoisin pojalleni. Ehkä on parempi olla hiljaa. Olla hiljaa ja odottaa....Jospa jonakin päivänä vielä....

Loppu häämöttää

Pääsiäinen sujui rauhallisesti kotona ja poika pysyi ilman päihteitä. Hyvä tietysti niin. Mutta ainoa motivaatio siihen on pian koittava vapaus. Parisen viikkoa jäljellä ja sitten tämä taistelu on tältä osin ohi.
Tänään oli jälleen yksi palaveri. Mitä tästä kaikesta on ollut hyöytä? Itselläni ainakin on kovin pettynyt ja tyhjä olo. Yritin parhaani, taistelin minkä pystyin, mutta lopputulos on se, että jälleen kerran kuulimme tuosta loistavasta kasvista, jonka käyttöä ei kannata edes harkita lopettaa. Vähentää kyllä, mutta ajatuskin siitä, että sen käytön voisi lopettaa kokonaan- ihan vaikka vain siksi, että se sattuu olemaan laiton päihde- ei ole edes vaihtoehto. Kannabis on kuulema hänelle juuri se ainoa ja oikea rentoutumiskeino. Poika kyllä myöntää, että tapoja tuollaiseen rentoutumiseen on muitakin, mutta "jotkut sopii jollekin, jotkut sitten taas toisille".

Nyt on parhaillaan taas kotiharjoittelu meneillään ja huomenna hän menee katsomaan itselleen vuokra-asuntoa. Jos tuo tärppää, poika itsenäistyy jo heti toukokuun alussa! Häpeän ajatuksiani ja tunteitani....En tunne minkäänlaista surua tai haikeutta, kun ajattelen tuota muuttoa. Kun 1. lapseni itsenäistyi pari vuotta sitten, muistan miten surullinen ja haikea mieleni oli. Monena iltana itkin salaa eron kyyneleitä, kävin tyttäreni lapsuutta ja nuoruutta läpi, pohdin ilojamme, kaduin surujamme, tein tuota erotyötä häneen pitkään. Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Hetkittäin tunnen jopa iloa siitä, että poika muuttaa pois. Tiedän, että yhteydenpitomme jatkuu, välimatka ei tule olemaan pitkä, mutta se tulee olemaan riittävä....Sen jälkeen pystyn jälleen hengittämään kodissamme.

Olen pettynyt. Olen vihainen. Olen menettänyt uskoni itseeni äitinä, kasvattajana. Kaiken piti mennä toisin. Lähitulevaisuudessa meidän piti iloiten saatella poika omaan asuntoonsa. Turvallisin ja kiitollisin mielin seurata hänen aikuistumistaan, hänen omien siipiensä vahvuutta ja kantavuutta. Sen jälkeen työni lasten ja nuorten hyväksi piti jatkua. Olin suunnitellut 1-2 sijaislasta perheemme jatkoksi. Vielä vuosi sitten olin varma siitä, että minussa riittää paljon voimavaroja ja rakkautta uusille tulokkaille. Mutta sitä ennen halusin antaa poikani rauhassa, omaan tahtiinsa itsenäistyä. Olin varautunut siihen, että halutessaan hän saa asua kotona vaikka vuosia vielä ja salaa toivoinkin, ettei hän pitäisi kiirettä kotoa pois muuttamisella. Mutta toisin kävi.
Nyt kotimme on liian suuri, liian autio. En voi jäädä siihen asumaan pienimmän kanssa kahden. Mekin etsimme itsellemme uutta kotia. Uutta alkua.

Viidakkorummut pärisee

En ole osannut vähään aikaan kirjoittaa mitään. Tieto blogistani levisi nuorison keskuudessa ja lopulta poikanikin sai Stopparissa tästä kuulla. Olen kirjoittanut tätä kuin päiväkirjaa- täysin sydämestäni, rehellisesti omia tunteitani läpikäyden. Nyt kun tiedän, että kirjoittamani asiat kerrotaan pojalleni ja on vain ajan kysymys kun hän itse tulee tätä lukemaan, tuntui hankalalta kirjoittaa. Anonyymina se oli helpompaa.
En oikein tiedä miksi näin on? Kuitenkin kaikesta tästä olemme pojan kanssa puhuneet, olen näyttänyt tunteeni avoimesti, kertonut mielipiteeni asioista jne. Silti minulla on tunne, että jokin särkyi sillä hetkellä kun viidakkorummut alkoivat päristä.

Kun sain viime kotiharjoittelun jälkeen kuulla, että seulat olivat kannabiksen osalta positiiviset, romahdin täysin. Olin hirveän täynnä vihaa ja suuttumusta. Löin pojalleni luurin korvaan, enkä kyennyt puhumaan hänelle mitään. Hiljaisuutta kesti viikon, emmekä soitelleet kertaakaan. Sen jälkeen sain häneltä kirjeen. Poika pyyteli hirveästi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä sen, jos en pysty häneen enää koskaan luottamaan. Halusi kuitenkin kuulla, onko hänellä koti odottamassa sen jälkeen kun katko on ohi.
Tuon kirjeen jälkeen soitin hänelle ja kerroin, että totta kai koti ja perhe on häntä odottamassa. Emme ole häntä hylkäämässä. Mutta meillä on sääntömme. En suostu siihen, että hän säilyttää kotona mitään laittomia aineita, kannabista, piippuja tai bongeja. Ne eivät saa koskaan päätyä hänen huoneeseensa. "Täytyy sitten jättää ne ulos", vastasi poika. Eli....Hän ei aio luopua kannabiksesta. Hän ei halua luopua siitä. Minulla on tunne, että hänen päässään on ajatus- tapahtui mitä hyvänsä, kannabis on aina se ykkösjuttu! Tuosta olen surullinen, pettynyt, vihainen. Kotiin ei ole muuttamassa päihteetöntä nuortamiestä, se on nyt selvää.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut, että jos tietäisin pojan käyttävän kannabista satunnaisesti, esim. 1-3 kertaa kuukaudessa, sen pystyisin jotenkin kaiken tämän jälkeen katsomaan läpi sormieni....Ja tuonkin tiedon on joku pojalle kertonut ja nyt hän ilmoitti minulle, ettei mitään syytä huoleen- hän ei aio palata entiseen, vaan käyttää kannabista vain 1-3 x kuukaudessa. Eli hän edelleen puhuu minulle juuri niin kuin uskoo ja tietää minun haluavan kuulla. Tuntuu siltä, että kaiken tämän taistelun jälkeen juuri mikään ei ole hänessä muuttunut. Katuuko hän sitä, että viime lomilla poltti? Ei. Hän harmittelee vain sitä, että jäi kiinni ja että minä sain tietää. Hän on itselleen kiukkuinen siitä, että oli niin huolimaton seulojen kanssa ja kärähti......! Ihan niin kuin tuo olisi se ongelma tässä tilanteessa :( Mutta...Eihän hänellä mitään päihdeongelmaa olekkaan. Kärpäsestä on tehty härkänen, näin sanoo edelleen.
Ja tuo saa minut surulliseksi. Eikä hän ymmärrä miksi.

Pääsiäinen ja kotiharjoittelu edessä. Huomenna poika tulee kotiin, maanantaina vien hänet pois. Nyt minulla on tunne, etten odota viikonlopulta mitään, en toivo mitään, enkä myöskään pelkää mitään. Vastuu on hänellä itsellään. On selkeästi tullut hetki, jolloin löysään ohjaksia. Parhaani olen yrittänyt, enkä oikein enempää kykene tekemään.

Hyvää pääsiäistä teille kaikille <3

"Et voi tehdä tätä mulle"

Pojallani olisi ollut Stopparia jäljellä tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen oli tarkoitus palata kotiin. Tuosta parista viikostakin suurimman osan hän olisi saanut olla kotilomilla. En pysty käsittämään kuinka tärkeää tuo kannabis hänelle on! On pakko uskoa, että se menee k a i k e n edelle. Millään ei ole väliä, kunhan saa pössytellä pilveä!
Muutaman pettyneen sanan sanoin pojalle puhelimessa ja tokaisin että teit sitten valintasi- pysy nyt sitten siellä suljettuna kunnes täytät 18v. "Et voi tehdä tätä mulle", vastasi hän. Löin luurin korvaan. Noh, tuohon täysi-ikäisyyteenkään ei mene enää kuin kuukausi. Sen jälkeen hänelle koittaa vapaus.

Kaikki on sekaisin. Tunteet myllertää laidasta laitaan. Kyyneliä näyttää riittävän, vaikka joskus jo luulin itkeneeni itseni kuiviin.

7 vuorokautta Stoppari pitää poikaa sisätiloissa. Liikkumisen rajoitus astui taas voimaan, eli poika tipahti ykköstasolle jälleen. Mutta sen jälkeen kaikki on minusta kiinni....Otanko pojan viikon päästä taas lomille? Otanko kahden viikon kuluttua? Ja tärkein kysymys : Mitä sitten kun hän pääsee kokonaan kotiin...Hän asuu kotona kunnes löytää oman asunnon itselleen. Miten voin elää hänen kanssaan saman katon alla, tietäen ettei hän elä ilman päihteitä? Kodissani on säännöt, joita hänen on noudatettava. Mutta jos homma ei toimi, mitä sitten? Tiedän, etten koskaan voisi rakasta lastani heittää kadulle. Siihen minulla tuskin koskaan olisi sydäntä.
Mutta jos hän jatkaa itsekeskeistä elämäänsä, välittämättä muista perheenjäsenistä, niin jotainhan ON tehtävä!

Kuulin ohjaajalta tänään, että poika on ollut kovin hiljainen. Pohtii kuulema sitä, kuinka ihmeessä seulat oli positiiviset, vaikka hän poltti vain vähän?!
Toivoisin hänen miettivän ihan jotain muuta......

Enää ei ole sanoja

Soitto Stopparista. Kotiloman jälkeiset seulat olivat positiiviset kannabiksen osalta. Pilveä on siis polteltu.
En jaksa tätä enää.

Onnellista yhdessäoloa

Vihdoinkin sain pojan kotiin lomille! N. 1.5kk hän olikin laitoksessa yhtä mittaa. Tuo aika on tuntunut kovin pitkälle ja ikävä on ollut puolin ja toisin välillä kovakin.

Näin ensimmäisellä lomalla ehdoton sääntö on ollut se, ettei poika saa liikkua missään ilman minun tai isänsä seuraa. Hänen on pitänyt olla valvovan silmän alla koko ajan, mutta tuo ei ole ollut mikään ongelma. Olemme ihan vaan keskittyneet yhdessäoloon, pitkiin keskusteluihin ja pieniin arkisiin puuhasteluihin. Hyvin on aika mennyt ja kodin ilmapiiri on ollut jälleen kotoisan mukava :)

Tällä hetkellä en vielä voi puhua mistään syvästä luottamuksesta poikaani kohtaan, mutta näinä päivinä käytyjen jutteluiden perusteella uskon siihen, että hänellä itsellään on kyllä vakaat aikomukset luopua päihteistä. Hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa myös siitä, että on ymmärtänyt miten iso "juttu" tämä on meille läheisille ollut, eikä aio enää satuttaa meitä enempää. Katuu valheitaan, katuu tekojaan, katuu valintojaan. Hän haluaa "normaalin" elämän, opiskelupaikan, ammatin, oman kodin jne. Tuo kaikki kuulostaa niin terveeltä, niin hyvältä, että olen kovin iloinen tästä hetkestä. Nautin tästä tunteesta mikä minulla nyt on - uskosta parempaan huomiseen!

Kun kuuntelen poikaani, olen täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisumme laittaa hänet katkolle, oli juuri oikea. Vaikka hän on matkalla taistellut ja uhonnut, ollut hyvinkin vihainen ja katkera, niin nyt näkee myös niitä positiivisia tuloksia hänessä. Hänellä on ollut paljon aikaa miettiä ja pohtia elämäänsä, nähdä sitä vähän eri silmin ja ymmärtää jopa ne kohdat joista me aikuiset niin kovin huolta kannamme. Tällä hetkellä uskon, että tämä jakso oli hänen pelastuksensa.
Se mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun hän on täysi-ikäinen, jää tietysti nähtäväksi. Pääasia kuitenkin on, että hänelle on muodostunut myös sitä OMAA tahtoa muuttaa elämäänsä. Se tahto ei ole enää pelkästeen ulkoa päin tulevaa....

On hyvä hetki hymyillä ja hengähtää hieman. Ristiä kädet ja kiittää siitä, että tilanne on tällä hetkellä näin hyvä. Se voisi olla ihan jotain muuta. Tänään en itke. Katson kuinka poika astuu junaan, vilkuttaa minulle hymyillen ja huutaa : "Pian nähdään taas" !
<3