Reindeerspotting

Katsoin yöllä YleTeemalta tuon dokumenttileffan Reindeerspotting- pako Joulumaasta. Muistan kun kyseinen huumenuorista kertova elokuva ilmestyi. Esikoiseni oli sen ystävänsä kanssa katsonut ja se puhututti heitä kovin. Mielenkiinnosta katsoin sen silloin itsekin ja järkyttävää ja surullista katsottavaahan se olikin. Käsittelimme aihetta esikoiseni kanssa paljon ja muistan sanoneeni silloin, etten anna poikani ( sisartaan 3 vuotta nuorempi )  sitä vielä nähdä. Ikäraja 18v ja se riitti syyksi kieltää tuo häneltä.
Silloin tuosta dokumenttileffasta puhuttiin tosiaan paljon ja lehdet kirjoittelivat pääosassa olleen pojan kurjasta kohtalosta. Tokihan se kovin kiinnosti myös n. 15-vuotiaita nuoria ja poikanikin oli sen ehtinyt jo kaverinsa luona katsomaan. Kysyin häneltä silloin, millaisia ajatuksia tuo hänessä herätti, mitä hän tykkäsi siitä? Muistan kun poika tokaisi lyhyesti : "Just siistii!" ..........Tokihan hän sitten perui sanansa ja selitti miten hirveetä touhua se oli ja miten jotkuu voikin sortua käyttämään huumeita jne.
Nyt tiedän, että hän varmasti tarkoitti juuri tuota ensin sanomaansa. Loppu oli sitten äidin mieliksi sanottua. :(

Telkku.comin  leffa-arvostelussa Tuomas Riskala sanoo näin :

"Suomalaisten heroiininuorten arki avautuu 64 000 teatterikatsojaa keränneessä kohudokumentissa, jolle lätkäistiin K-18-ikäraja. Se on järjetöntä, sillä Reindeerspotting – Pako joulumaasta on nimenomaan nuorten kielellä tehtyä, kaunistelematona huumevalistusta. Tämä dokumentti pitäisi näyttää kaikille teini-ikäisille"

Minä olen eri mieltä Tuomaksen kanssa. Mielestäni tuo ei toimi huumevalistuksena teini-ikäisille. Voin hyvin kuvitella kuinka esim. 13-16-vuotiaat ajattelevat tuosta juuri niin, että vähänkö siistii, pitävät hieman vanhempia "jolähesaikusia" idoleinaan ja esikuvinaan. Eivät nuoret näe tuossa sitä samaa traagisuutta jota me aikuiset näemme- he näkevät tuossa elämää. Sitä siistiä, kiellettyä elämää. Tällöin vaikutus on juuri päinvastainen kuin huumevalistuksella pitäisi olla.

Minun poikani kohdalla asia ainakin on mennyt juuri näin. Ei tehonnut tuo dokkari, vaan juuri samoihin aikoihin on alkanut poikani tutustuminen erinäisiin huumeisiin- myös subutexiin :(

Milloin uskallan hymyillä?

Poika kotona ja kaikki hyvin. Ulospäin näyttää varmasti siltä, ettei mitään hätää ole koskaan ollutkaan. Kaikki on kuin ennen....Nauretaan, jutellaan, hassutellaan, vietetään aikaa yhdessä. Mutta. En osaa olla aidosti onnellinen. Suru, huoli, pahat muistot ja pettymykset asuvat ihan ihon alla, lähes iholla. Pelkään että ne eivät katoa koskaan, enkä koskaan saa enää tuntea aitoa onnea. Sellaista pitkää onnellisuuden tunnetta, joka ei samassa hetkessä katoaisi pois. Pieniä onnen hetkiä toki on, mutta aina niitä varjostaa pelko.
En tahtoisi pelätä. Tahtoisin luottaa ja uskoa. Tahtoisin olla oma itseni. Tahtoisin löytää sen minän takaisin, joka katsoo elämää iloisin silmin, luottaen ja uskoen hyvään. Tahtoisin jälleen iloita elämän pienistä iloista, niistä jokapäiväisistä arkisista asioista, jotka ovat aina tuoneet elämääni hymyn. Enää nuo asiat eivät ole automaattisia, vaan joudun listaamaan niitä itselleni. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että elämässä on paljon hyviä asioita joista saa voimaa ja iloa. Päivittäin mietin tuota listaa päässäni ja sen turvin selviydyn iltaan. Mutta muistuttamatta itseäni, en näe enkä koe noita ilon aiheita.
Tämmöinen ihminen en halua olla. Häpeän tätä rypemistä päivästä toiseen. Häpeän väsymystäni, enkä myönnä kenellekkään tahtovani vain nukkua!!

Olen taistellut tämän huumeasian kanssa viime syksystä alkaen, enkä enää enempää voi tehdä. Luulen ainakin niin, että nyt olemme siinä pisteessä, etten voi muuta kuin olla tukena, kannustaa ja tsempata. Täysi-ikäisyys kolkuttaa jo ovella ja sen myötä vastuu siirtyy pojalle itselleen...Hänen valintansa, hänen elämänsä.

Olen onnellinen siitä, että pojalle järjestyi apua niin nopeasti. Nämä päihteettömät laitosjaksot ovat tehneet hänelle hyvää. Itsekin sanoo, että on ollut paljon ylimääräistä aikaa pohtia asioita, laittaa asiat vaakakuppeihin ja miettiä mitkä valinnat johtavat mihinkin. Hän sanoi pitävänsä huolen siitä, ettei pikkuveli koskaan tule seuraamaan hänen jalanjälkiään. Ihan kaikkea ei elämässä kannata oppia kantapään kautta- helpommallakin voi selvitä. Lohdullista kuultavaa <3




"Lapsia ja kelloja ei pidä lakkaamatta vetää,
niiden on annettava myös käydä."

- Jean Paul

Luottamuksen rakentelua

Tänään kävin pitkän puh.neuvottelun Stopparin kanssa koskien tulevaa kotilomaa. On hienoa, että minua vanhempana kuunnellaan, mielipiteitäni arvostetaan ja pääosin lomilla mennään nyt minun ehdoillani.
Nyt on ollut aikaa vetää henkeä, onhan poika ollut turvassa jo pidemmän aikaa. Edellinen kotilomakin oli stressitön ja huoleton, olihan sääntönä se, ettei poika liikkunut yksin missään. Ei ollut mahdollisuuksia repsahtaa, eikä houkutukset olleet nenän edessä. Mutta nyt on toisin. Nyt alkaa ne ajat, jolloin pojan on itse alettava tekemään töitä päihteettömyytensä eteen. Vaikeat ja ratkaisevat ajat ovat siis käsillä...

Mitäpä tässä vaiheessa muutakaan voi kuin yrittää luottaa ja uskoa poikaan. Täytyy muistaa se, että hänellä kuitenkin on nyt tahto aloittaa aivan toisenlainen elämä. Hän haluaa olla ilman päihteitä, hän haluaa aloittaa syksyllä jälleen opiskelut. Hän haluaa itsenäistyä, muuttaa omaan asuntoon. Kaikki nämä ovat terveitä suunnitelmia ja niistä minunkin pitää olla hyvin tyytyväinen. Tilanne voisi olla aivan jotain muuta! Tuo on pidettävä mielessä ja käännettävä rohkeasti katse kohti parempaa tulevaisuutta :) Ja heti kun sanon noin, tiedän etten täysin kykene tuohon. Se on helpompi sanoa kuin toteuttaa... Sisälläni kuitenkin asuu  pelko siitä, että houkutukset ovat liian suuret, kaveriporukka palaa entiselleen ja salaa ja huomaamatta tilanne riistäytyy hänen käsistään.
Mutta teen kaikkeni etten ala suremaan asioita etukäteen. Sehän nyt olisi vähintäänkin tyhmää. Tulevana viikonloppuna poika saa siis liikkua vapaasti, mutta kotiintuloajaksi määräsin klo 22. Stopparin työntekijä oli myöskin sitä mieltä, että noin on hyvä. Löysyyttä on nyt annettava ja katsottava mihin se johtaa :-o

"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.

Kotiloma peruttu

Eilen pääsimme vihdoin käymään lääkärissä. Kävimme läpi koko päihdehistorian ja poikani jälleen kerran avoimesti jaksoi vastata lukuisiin kysymyksiin. Minulle tärkeinpään kysymykseen "miksi?", ei ole vastausta. Saanko sitä koskaan? En tiedä.

Lääkäri oli miellyttävä ja hyvin ammattitaitoinen. Hän on pitkään tehnyt töitä nuorten huumeiden käyttäjien parissa ja tiesi mitä sanoa, mistä puhua. Hän kehotti meitä varaamaan ajan A-klinikalta. Nuorten psykiatrinen poliklinikka ei ole oikea paikka tässä kohtaa. He todennäköisesti käännyttäisivät meidät juuri tuonne A-klinikalle....Joten turhaan jäädä odottamaan ja jonottamaan väärään paikkaan. A-klinikallakin on tarjota apua myös masennukseen. Siellä hoidetaan ja otetaan huomioon kokonaistilanne, mikä onkin erittäin tärkeää. Luulen ettei masennus poistu ennen kun huumeiden käyttö loppuu, mutta huumeiden käyttö ei lopu ennen kun masennus poistuu....

Uniongelmiin lääkäri määräsi Ketipinor-lääkettä. Viime yön poika oli nukkunutkin kuin tukki, 12h ilman heräämisiä! Uni on nyt kovin tärkeää ja olen iloinen siitä, että tuohon ongelmaan olemme nyt saaneet apua.

Tänään olivat ohjaajat keskustelleet poikani kanssa tuosta kannabiksen polttelusta kotilomalla. ( Sunnuntainahan jäi siitä minulle kiinni ). Poika oli myöntänyt polttaneensa jokaisella kotilomalla.....Miksi? Koska se ei ole mikään ongelma hänelle. Pojan mielestä n. 5 grammaa kukkaa/päivä on ihan ok, ei syytä huoleen.
Erittäin vilkkaan aineenvaihdunnan vuoksi seulat ovat olleet negatiiviset. Eli vaikka poika polttaa esim. pe-su välillä, niin tiistai-aamuna otetut seulat eivät näytä enää totuutta! Kurjaa!!! Nyt sekin lohtu on mennyttä....En voi ikinä enää saada seuloillakaan varmuutta mistään :(
Mutta jos poikaan on uskominen, niin mitään muita aineita hän ei ole käyttänyt. Vahvemmat aineet hän aikoo kuulema jättää pois, syyksi oli sanonut, että äiti oli niin järkyttynyt noista, ettei hän halua järkyttää minua enempää....
Mutta totuushan on se, että niin kauan kun poika käyttää MITÄÄN aineita / lääkkeitä väärin, olen rikkinäinen.

Viikonlopuksi pojan piti tulla kotiin, mutta eilen minulle soitettiin ja kysyttiin minun mielipidettänikin asiassa. Olin sitä mieltä, että säännöt on säännöt ja poika on tiennyt, että jos mokaa lomilla, ne perutaan. Halusin siis, ettei poikaa päästetä nyt kotiin. Sehän olisi muuten aivan selvä viesti aikuisilta, että terve menoa vaan- mukavaa pilveä! Juu ei. Parempi on pitää poika nyt laitoksessa, on siitä rangaistus mielessä hyötyä tahi ei.

Huolestuttavia suunnitelmia

Oma väsymykseni vaan jatkuu. Elämä on nyt niin pitkään ollut pelkkää huolta, pelkoa ja surua. On ollut palaveria, terapiaa, puhelinneuvotteluita, tapaamisia, keskusteluita- ihan kaikki elo pyörii lasten huolissa ja murheissa.
Mutta nyt tuli selvästi sellainen hetki, että oli aikaa pysähtyä. Istahtaa aloilleen ja huokasta. Poikani eteen olen nyt tehnyt kaiken mitä tällä hetkellä pystyn tekemään. Nyt en voi kuin odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu...Juuri tuosta syystä varmasti väsähdin. Kaikki on tapahtunut hirveällä tempolla, valtavan suuria asioita kerralla käsiteltäväksi.

Tänään poikani omahoitaja soitti pitkän puhelun. Juttelimme pojan masennuksesta ja siitä, miten tärkeää hänet olisi saada pikaisesti nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Mutta sinne pääsee ainoastaan lääkärin lähetteellä ja tuo 1. lääkäriaika on siis 29.1. Sinne saakka emme voi muuta kuin odotella. Tällä hetkellä ei ole aivan selvää kuinka kauan poikani stoppijakso kestää. Alustavasti olimme puhuneet, että hän kotiutuisi 25.1, mutta se ei olekkaan varmaa. Saattaa olla, että hoito jatkuu vielä parilla viikolla pidempään.

Ongelmia on. Yksi suuri huoli on se, ettei pojalleni itselle ole edelleenkään herännyt sisäisiä tarpeita lopettaa kannabista kokonaan. Hänen motiivinsa lopettamiseen ovat ulkoisia- äidin paha mieli, hoitohenkilökunnan kannustus, muiden aikuisten puheet....Mutta ei ainottakaan syytä, joka lähtisi hänestä itsestään! Ei vaikka hän on nyt läpikäynyt vierotusoireet ja tuo yksi öinen harha hänet säikäytti. Pelkään sitä, ettei tuollaiset ulkoiset motiivit pidä häntä raittiina. Se halu lopettamiseen pitäisi syntyä hänestä itsestään.
Toinen huoli on opinnot. Taistelin koulupalaverissa hänelle jatkomahdollisuuden opintoihin, mutta poika on nyt itse ilmoittanut, ettei aio tuota alaa jatkaa! "Mua ette sinne takas saa vaikka mitä tekisitte".
Hänellä on kuitenkin jonkinlainen visio tulevaisuudesta : Ensin työkkärin kautta muutamaksi kuukaudeksi töihin ( n.700€/kk ) ja sitten muutto Helsinkiin ja syksyllä hän aloittaisi ammattikoulun Helsingissä. Hänestä tulee pintakäsittelijä! Mikä taitaa olla sama kuin maalari....Koskaan ei poika ole ollut kiinnostunut maalaushommista, ainoastaan graffiteja on paperille väsännyt. En sitten tiedä mistä tuo idea on syntynyt. Mutta "suuri" maailma houkuttaa. Oma kotikaupunki on liian pieni, eikä hän tahdo tänne jäädä.
Yksi syy on se, että täällä hän ei kuulema pääse irti huumeista. Vanhat kaverit ja porukat joissa hän liikkuu, polttaa järjestään kannabista. Olemme koittaneet selittää pojalle, että se lopettaminen vaatii vain sen, että haluaa / osaa kieltäytyä, olla ottamatta vastaan mitään huumeita. Ja se, että Helsingissä tuskin pääsee pakoon ainottakaan huumetta, siellä jos missä niitä ihan varmasti saa ja tarjotaan! Mutta ei hän tuollaista kuuntele. Ajattelee niin, että koska haalii itselleen uudet kaverit Hesasta, niin pystyy sitten olemaan erossa huumeista.....

Olen edelleen kovin huolissani. Ainoa lohtu itselleni on se, että toivon kovasti tulevan terapian / mahdollisen mielialalääkkeen parantavan tilanteen. Luotan siihen, että kunhan tuo masennus hänestä poistuu, niin tilanne on varmasti aivan toinen. Hän saa ilon ja hyvän mielen takaisin elämäänsä- ilman päihteitä.

Vierotusoireet jatkuvat

On mennyt monta päivää, että pojan ja minun puhelinkeskustelut on olleet kovin lyhyitä ja ankeita. Hädin tuskin olen saanut poikaa puhumaan mistään. Hän on ollut vihamielinen, äreä ja hermostunut. Kaikki on kuulema "ihan ok", vaikka olenkin kuullut, että ongelmia on....Mutta hän ei ole halunnut niistä puhua, tai myöntää niitä.
Hoitajien suusta olen kuullut, että pojalla on vierotusoireita- hikoilua, hermostuneisuutta, lieviä lihaskramppeja. Yöt hän on valvonut, uni ei vaan tule.

Huumeseulat on otettu säännöllisesti ja ne ovat edelleenkin positiiviset kannabiksen osalta, vaikka poika on ollut polttamatta nyt 13 päivää. Kannabis varastoituu rasvakudoksiin ja poistuu hyvin hitaasti. Näin ollen vierotusoireitakin on luvassa vielä joksikin aikaa....

Äitinä minulla on ristiriitaiset tunteet. Olen kovin surullinen, ja tuntuu lähes sietämättömältä ajatella sitä kaikkea mitä hän joutuu kokemaan. Tuntuu kovin kurjalle, etten saa olla hänen lähellään, hänen tukenaan. Niin mielelläni ottaisin hänet kainalooni, silittäisin päätä, rauhoittelisin ja lohduttaisin. Eläisin myös tämän vaikean vaiheen hänen kanssaan. Nyt joudun tekemään sen puhelimitse, eikä se mitenkään korvaa tuota tarvetta.
Samalla olen kuitenkin onnellinen siitä, että hän on nyt hoidossa ja saa sieltä apua. Toivon myös, että nämä kokemukset saavat hänet näkemään asioita toisin. Toivon, että hänen omat kokemuksensa, tunteensa ja vierotusoireensa saavat myös sen kannabismyönteisyyden muuttamaan muotoaan. Hänen on tajuttava se, että riippuvuus kannabikseen on kuin riippuvuus alkoholiin. Asian kanssa ei voi leikkiä. Ei voi ajatella, että käytän tästä eteenpäin ainetta vain hallitusti- kerran pari kuussa. Se ei tule toimimaan. Ennen kuin huomaakaan, sama tilanne on edessä ja päivittäiset polttelut ovat alkaneet. On vain yksi tie : Eroon koko aineesta! 

Äsken juttelin iloisemman puhelun pojan kanssa. Hän oli pitkästä aikaa taas avoimempi ja puheliaampi. Kertoi koti-ikävästään ja laskee sormillaan aamuja milloin pääsee kotilomille 1. kertaa. Sormia on jäljellä 4! Sitten hän pääsee kolmen päivän lomalle! :) Voi miten paljon me kaikki tuota viikonloppua jo odotammekin!!
Poika kertoi myös alkaneensa lukea. Lapsena hän oli kova lukemaan ja hänelle luettiin paljon. Sitten murrosiän tultua kirjat eivät enää kiinnostaneet yhtään. Aku-Ankat on varmaan ainoa asia mitä hän on lukenut viimeisen neljän vuoden aikana. Mutta nyt on ollut aikaa....Pitkiä valvottuja öitä lukitussa huoneessa.....

Puhelumme myös päättyi kivoissa merkeissä. Poikani sanoi : " Tule sitten perjantaina hyvissä ajoin mua hakemaan. Ennen kun lähdemme kotiin, saat hoito-ohjeet miten mun kanssa toimitaan viikonloppuna" :)

"Ole itsellesi armollinen"

Itsesyytökset ovat osa joka päiväistä elämääni. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi en huomannut mitään? Missä kohden jokin meni pieleen? Miksi poika teki valintansa ja suostui sen ensimmäisen kannabistupakkansa polttamaan?
Tunnen olevani epäonnistunut ja huono äiti. Poika itse sanoo jatkuvasti, ettei syy ole meissä vanhemmissa. Hän sanoo, ettei olisi voinut koskaan parempia vanhempia toivoa ja saada. Rakastaa meitä ylikaiken ja kertoo saaneensa hyvän ja rakkaudellisen kotikasvatuksen. Miksi en pysty ottamaan noita lapseni sanoja sisääni, uskomaan niitä ja olemaan itselleni armollinen? Hyvä ystäväni sanoi juuri noin : Älä syytä itseäsi, ole itsellesi armollinen.

Luulen kuitenkin, että tämä on tyypillistä meille vanhemmille. Tiedän, ettei itsensä syyttely mitään auta ja järkikin sanoo, ettei asia automaattisesti ole vanhempien syytä. Nuoren elämään ja valintoihin vaikuttavat monet muutkin seikat, mm. hyvin vahvana kaverit. On helppoa sanoa, että nuori on ajautunut vääriin porukoihin, on ehkä ryhmäpaineen alla sortunut kokeilemaan huumeita, mutta silti...Silti sitä miettii miksi? Miksi se ei jäänyt kokeiluun? Mitä sellaista nuoren elämässä on, että hän tarvii päähänsä tuota huumeiden tuomaa mielihyvän tunnetta? Miksi "normaali elämä" ei riittänyt? Tuntuu, että taustalla täytyy olla jokin ongelma- masennus, murhe, huoli- johon helpotusta on haettu. Ja juuri tässä kohtaa on helppo syytellä itseään. Enkö tarjonnut pojan elämään tarpeeksi hyviä asioita? Miksi rakkauteni ei riittänyt?

"Ole itsellesi armollinen". Tuota hoen itselleni usein. Saan tuosta lauseesta voimia jatkaa taas eteenpäin. Päivä kerrallaan elämää.

Väliin mahtuu toki päiviä ja hetkiä, jolloin alakulo ja suru vaihtuvat raivoon, vihaan ja pettymykseen. Hirveää tunteiden vuoristorataa tämä elämä. Välillä tulee olo, että tahtoisi ravistella poikaa ja huutaa hänelle, että mitä helvettiä oikein ajattelet?? Eikö se aina ole ollut selvä asia, ettei huumeisiin kosketa?! Jos olet tuon tien valinnut, niin ok, omapahan on elämäsi! Muuta minne tahdot ja vedä huumeita vaikka lopun elämääsi jos sille tuntuu, en välitä!!

Mutta se ei olisi totta. Minä välitän. Minä rakastan.

Koulupalaveri

Pitkä ja uuvuttava palaveri koululla. Paikalla meidän vanhempien lisäksi olivat rehtori, ryhmänohjaaja, erityisopettaja ja terveydenhoitaja. Kävimme tiivistetysti läpi koko pojan elämän ja historian. Kerroin kuinka "helppo" lapsi ja nuori olet aina ollut. Urheilullinen, sosiaalinen, avoin, rehellinen, kovin kiltti kaikissa toimissasi. Koskaan et ole aiheuttanut suuria huolia meille vanhemmille, emmekä  voineet edes epäillä huumeiden käyttöä.

Esiin tuli tämä uusi Sora-laki ( soveltamattomuuden ratkaisuja ). Kerroin tietäväni ja ymmärtäväni sen täysin. Alan opiskelijoilta ei sallita minkäänlaista huumeiden tai päihteiden käyttöä. Mutta mitä tässä tilanteessa tehdään? Miten tämä vaikuttaa nuoren opiskelujen jatkoon? Luulin koko ajan, että tämä kokoontunut kokoonpano tulee päättämään tuosta asiasta, mutta ei....Kahden tunnin palaverin jälkeen saimme kuulla, että nyt kokoontuu seuraavaksi moniammatillinen työryhmä ja vasta se tulee päättämään pojan jatkosta. Mutta kaikilla meillä on yhteinen tavoite : Saada poika takaisin opintojensa pariin, puhtaana, huumeettomana. Eli sen verran saimme kuulla, että kokonaan häntä ei eroteta, mutta 1-2kk:n väliaikainen erottaminen on mahdollinen.

Kaiken kaikkiaan palaveri oli onnistunut ja olin helpottunut. Jopa aiemmin erittäin tiukaksi osottautunut rehtori oli ymmärtäväinen ja inhimillinen. Sanoi, että ajatellaan nyt niin, että poika on hieman poikennut polultaan, mutta palaa oikealle raiteelle meidän kaikkien kannustuksen ja tuen voimin. Näinhän se on. Poika tarvitsee nyt ennen kaikkea rakkautta ja tukea.

Palaverin jälkeen soitin heti pojalleni. Oma oloni oli kepeä ja luottavainen. Mutta poika olikin erittäin kärttyinen, ärtynyt ja pahantuulinen. Hirveät tupakan tuskat ja nähtävästi kannabiksen vierotusoireet päällä. Hän sanoi heti, että ihan sama mitä koululla päätitte, hän EI aio sinne palata! Ei vähempää voisi se ala kiinnostaa....Koitin muistuttaa, että tuohan on juuri se ala mihin hän ensisijaisesti halusi- kahtena vuotena peräkkäin. Ja opinnot ovat sujuneet hyvin, eikä tyhjän päälle missään tapauksessa voi jäädä. Mutta hän oli ehdoton. Kouluun ei mene ja piste! Huoh.

Voi miten vaikeaa oli hillitä itseään. Teki mieli huutaa ja raivota, ravistella poikaa ja sanoa miten hirveän tyhmää tuollainen puhe on! Mutta pidin mielessäni sen, että pojalla on nyt vaikeaa. Hän ei ole oma itsensä, vaan hän on tällä hetkellä taistelija ja kipuilee monen asian kanssa. Pystyin nielemään kiukkuni. Sanoin, että ehdimme asiasta vielä puhua, annetaan sen nyt olla ja hautua rauhassa.

Routa porsaan kotiin ajaa

Seuraavana päivänä kuulen, että poika on ollut yöllä Facebookissa ja jättänyt siskolleen viestin :  "Kerro äitille ja iskälle että kaikki on ok."
Tuo viesti helpottaa oloani. Mietin kuinka kiltti hän luonteeltaan on. Tässäkin tilanteessa hän ajatteli meitä vanhempia, halusi viestittää meille, ettemme liikaa hätääntyisi.

Päivä menee vähän sumussa. Edelleen pohdin missä olet, mitä olet suunnitellut, miten aiot pärjätä. Vai oletko suunnitellut mitään? Ehkä tuo karkaaminen oli vain nopea päähän pisto, eikä sisältänyt minkäänlaisia jatkosuunnitelmia.

Illalla saan hoitolaitoksesta puhelun : Olet palannut takaisin! Nälkäisenä, vaatteet märkinä, viluisena, väsyneenä. Pakomatkan aikana olit saanut pari tupakkaa, et onneksi muuta. Kannabista olitte etsineet, vaan ilman rahaa sitä on onneksi vaikea löytää. Olen huojentunut. Olen iloinen. Olen jopa hämmästynyt siitä, että tuo karkumatka/-aika jäi noin lyhyeksi. Olin mielessäni varautunut useisiin päiviin, jopa viikkoihin....

Opinnot huolenaiheena

Kun olet jälleen turvassa, minulla on voimavaroja selvitellä tulevaisuuttasi, opintojasi. Olin yhteydessä koulusi terveydenhoitajaan ja kerroin hänelle tämän hetkisen tilanteen. Sen tilanteen, että olet poissa vähintään 4-6 viikkoa. Sain ohjeen soittaa koulusi ryhmänohjaajalle ja kysellä häneltä miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan. Pelkona on, että sinut erotetaan koulusta. Vuoden -12 alusta astui voimaan uusi Sora-laki, johon koulun rehtori vetoaa. ( http://www.winnova.fi/sivu.aspx?taso=3&id=281 )
Huomenna kokoonnumme koululla, me vanhemmat, rehtori, ryhmänohjaaja, erityisopettaja ja terveydenhoitaja ja tämä kokoonpano tulee päättämään jatkostasi.

Olen sitä mieltä, että pojan kuuluisi saada jatkaa koulua. On ensiarvoisen tärkeää, että palatessaan kotiin, hänellä on arjessaan rytmi, paikka johon kuulua ja mennä. Pahin mahdollinen tilannehan olisi se, että poika palaa kotiin ja aloittaa notkumisen päivästä toiseen ilman opiskeluja, ilman työtä.
Aion puhua tuon asian puolesta. Aion ehdottaa sitä, että poika sitoutuisi viikottaisiin huumeseuloihin ja näin pystyisi todistamaan puhtautensa ja soveltuvuutensa kyseiselle alalle.

Karkuri

Tämä vuosi 2013 ei siis alkanut hyvin. 12 minuuttia ehti vuotta kulua, kun sain tuon ilmoituksen että poika on ottanut hatkat! Olin niiiiin vihainen. En tiedä kenelle eniten- laitoksen yövalvojalle vaiko pojalleni. Soitin laitokseen heti. Kuulin, että pojat oli laskettu pihalle katsomaan uuden vuoden raketteja ja siitä olivat sitten ottaneet jalat alleen ja lähteneet karkuun!
Ensimmäinen kysymys mielessäni oli MIKSI heidät laskettiin uutena vuotena ulos?! Eikö juuri tuon juhlan vuoksi ollut tarkoitus, että nuoret ovat sisällä turvassa, pois houkutuksista. Hoitajan puolustus asialle oli se, ettei ketään voida pitää pallo jalassa. Juu ei voida ei. Silti koin, että tilanteessa meneteltiin huonosti ja hoitsu on vaan tahtonut olla "kiva kaveri", joka päästää nuoret ulos.

Yö meni valvoessa. Olin niin täynnä hätää ja huolta. Poika tuntemattomassa kaupungissa ilman rahaa, ilman kännykkää, ilman mitään. Seuranaan vieras huumeista riippuvainen poika, jonka historiasta en voi tietää mitään! Mielessä pyöri kaikki maailman pelot. Tiesin, että pojilla on vierotusoireita ja tahtovat tupakkaa ja huumeita. Pelkäsin, että vetävät ihan mitä vaan käsiinsä saavat. Kulkevat kadulla, nukkuvat kadulla.....Tekevätkö ryöstöjä saadakseen rahaa, vai kuinka aikoovat aineet rahoittaa?!
Pahin mahdollinen tilanne äidille. Ei mitään keinoa saada yhteyttä poikaan. Ei voi kun odottaa....Poliiseille tietysti tehtiin haku, mutta tuskin heillä on aikaa tai mahdollisuuksia etsiä ketään. Sattumalta jäävät kiinni jos ovat jäädäkseen. Sydän itkee verta. Tulee tunne, että menetän poikani.