Ohi on!

Nyt se on ohi. 104 vuorokautta kahdessa eri laitoksessa ja huomenna poika saapuu kotiin. Aamukammassa siis yksi piikki jäljellä!!

Viime viikot ovat olleet kovinkin riitaisia. En muista yhtään sellaista tapaamis- tai soittokertaa, ettemmekö olisi riidelleet. Nopealla tempolla ollaan saatu riita pystyyn ja yhtä nopeasti sitten tehty sovinto. Räjähdysalttiit ajat siis takana....ja ehkä edessäkin! Piti ihan miettiä mistä moinen johtuu. Pojan  kanssa ei ole tarvinnut koskaan riidellä mistään. Hankalistakin asioista olemme aina selvinneet puhumalla. Mutta nyt tilanne on siis ollut ihan toinen.
Selitän tämän muutoksen itselleni niin, että luotin tähän katkojaksoon paljon. Luotin ja uskoin siihen, että tänä aikana poika tulee järkiinsä ja hänen asenteensa päihteisiin muuttuisi. Mutta niin ei käynyt. Hän on edelleenkin kovin päihdemyönteinen. Aikuisten toiveesta hän jättää muut aineet ja huumeet pois, mutta tuota kannabista ei jätä vaikka mikä olisi. Alkoholi + kannabis jäävät elämään, mutta nekin hyvin kontrolloidusti ja satunnaisesti. Näin hän vannottaa itselleen ja meille vanhemmille. Ja sillä mennään - luotetaan hänen kontrolliinsa ja  lujuuteensa pysyä ns. "viihdekäyttäjänä".

Omat toiveeni eivät täyttyneet, eivätkä pelkoni ole kadonneet. Pettymystäni puran poikaan. On hyvin vaikea kuunnella hänen puheitaan suuttumatta. Olemme täysin eri planeetoilta, niin kaukana ovat mielipiteemme toisistaan. Kuulen hänen puheistaan edelleen jonkinlaista ihannointia (pikku)rikollisuutta kohtaan. "Elämässä pitää olla jännitystä, muuten ei ole kivaa". Hän ei halua olla "kunnon kansalainen". Se olisi tylsää. Kysyin millainen sitten on kunnon kansalainen, niin poika vastasi : Sellainen, jolla ei ole elämää....Se vaan käy töissä ja tulee kotiin. Taas töihin ja taas kotiin. Se että ihmisellä olisi mielekästä tekemistä ( työ, opiskelu ), hyviä ystäviä, mahdollinen parisuhde ja perhe, harrastuksia jne. ei kuulema riitä. Se on just sitä tylsää, jota hän ei halua!

En enää tiedä mitä sanoisin pojalleni. Ehkä on parempi olla hiljaa. Olla hiljaa ja odottaa....Jospa jonakin päivänä vielä....

Loppu häämöttää

Pääsiäinen sujui rauhallisesti kotona ja poika pysyi ilman päihteitä. Hyvä tietysti niin. Mutta ainoa motivaatio siihen on pian koittava vapaus. Parisen viikkoa jäljellä ja sitten tämä taistelu on tältä osin ohi.
Tänään oli jälleen yksi palaveri. Mitä tästä kaikesta on ollut hyöytä? Itselläni ainakin on kovin pettynyt ja tyhjä olo. Yritin parhaani, taistelin minkä pystyin, mutta lopputulos on se, että jälleen kerran kuulimme tuosta loistavasta kasvista, jonka käyttöä ei kannata edes harkita lopettaa. Vähentää kyllä, mutta ajatuskin siitä, että sen käytön voisi lopettaa kokonaan- ihan vaikka vain siksi, että se sattuu olemaan laiton päihde- ei ole edes vaihtoehto. Kannabis on kuulema hänelle juuri se ainoa ja oikea rentoutumiskeino. Poika kyllä myöntää, että tapoja tuollaiseen rentoutumiseen on muitakin, mutta "jotkut sopii jollekin, jotkut sitten taas toisille".

Nyt on parhaillaan taas kotiharjoittelu meneillään ja huomenna hän menee katsomaan itselleen vuokra-asuntoa. Jos tuo tärppää, poika itsenäistyy jo heti toukokuun alussa! Häpeän ajatuksiani ja tunteitani....En tunne minkäänlaista surua tai haikeutta, kun ajattelen tuota muuttoa. Kun 1. lapseni itsenäistyi pari vuotta sitten, muistan miten surullinen ja haikea mieleni oli. Monena iltana itkin salaa eron kyyneleitä, kävin tyttäreni lapsuutta ja nuoruutta läpi, pohdin ilojamme, kaduin surujamme, tein tuota erotyötä häneen pitkään. Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Hetkittäin tunnen jopa iloa siitä, että poika muuttaa pois. Tiedän, että yhteydenpitomme jatkuu, välimatka ei tule olemaan pitkä, mutta se tulee olemaan riittävä....Sen jälkeen pystyn jälleen hengittämään kodissamme.

Olen pettynyt. Olen vihainen. Olen menettänyt uskoni itseeni äitinä, kasvattajana. Kaiken piti mennä toisin. Lähitulevaisuudessa meidän piti iloiten saatella poika omaan asuntoonsa. Turvallisin ja kiitollisin mielin seurata hänen aikuistumistaan, hänen omien siipiensä vahvuutta ja kantavuutta. Sen jälkeen työni lasten ja nuorten hyväksi piti jatkua. Olin suunnitellut 1-2 sijaislasta perheemme jatkoksi. Vielä vuosi sitten olin varma siitä, että minussa riittää paljon voimavaroja ja rakkautta uusille tulokkaille. Mutta sitä ennen halusin antaa poikani rauhassa, omaan tahtiinsa itsenäistyä. Olin varautunut siihen, että halutessaan hän saa asua kotona vaikka vuosia vielä ja salaa toivoinkin, ettei hän pitäisi kiirettä kotoa pois muuttamisella. Mutta toisin kävi.
Nyt kotimme on liian suuri, liian autio. En voi jäädä siihen asumaan pienimmän kanssa kahden. Mekin etsimme itsellemme uutta kotia. Uutta alkua.

Viidakkorummut pärisee

En ole osannut vähään aikaan kirjoittaa mitään. Tieto blogistani levisi nuorison keskuudessa ja lopulta poikanikin sai Stopparissa tästä kuulla. Olen kirjoittanut tätä kuin päiväkirjaa- täysin sydämestäni, rehellisesti omia tunteitani läpikäyden. Nyt kun tiedän, että kirjoittamani asiat kerrotaan pojalleni ja on vain ajan kysymys kun hän itse tulee tätä lukemaan, tuntui hankalalta kirjoittaa. Anonyymina se oli helpompaa.
En oikein tiedä miksi näin on? Kuitenkin kaikesta tästä olemme pojan kanssa puhuneet, olen näyttänyt tunteeni avoimesti, kertonut mielipiteeni asioista jne. Silti minulla on tunne, että jokin särkyi sillä hetkellä kun viidakkorummut alkoivat päristä.

Kun sain viime kotiharjoittelun jälkeen kuulla, että seulat olivat kannabiksen osalta positiiviset, romahdin täysin. Olin hirveän täynnä vihaa ja suuttumusta. Löin pojalleni luurin korvaan, enkä kyennyt puhumaan hänelle mitään. Hiljaisuutta kesti viikon, emmekä soitelleet kertaakaan. Sen jälkeen sain häneltä kirjeen. Poika pyyteli hirveästi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä sen, jos en pysty häneen enää koskaan luottamaan. Halusi kuitenkin kuulla, onko hänellä koti odottamassa sen jälkeen kun katko on ohi.
Tuon kirjeen jälkeen soitin hänelle ja kerroin, että totta kai koti ja perhe on häntä odottamassa. Emme ole häntä hylkäämässä. Mutta meillä on sääntömme. En suostu siihen, että hän säilyttää kotona mitään laittomia aineita, kannabista, piippuja tai bongeja. Ne eivät saa koskaan päätyä hänen huoneeseensa. "Täytyy sitten jättää ne ulos", vastasi poika. Eli....Hän ei aio luopua kannabiksesta. Hän ei halua luopua siitä. Minulla on tunne, että hänen päässään on ajatus- tapahtui mitä hyvänsä, kannabis on aina se ykkösjuttu! Tuosta olen surullinen, pettynyt, vihainen. Kotiin ei ole muuttamassa päihteetöntä nuortamiestä, se on nyt selvää.

Olen aiemmin täällä kirjoittanut, että jos tietäisin pojan käyttävän kannabista satunnaisesti, esim. 1-3 kertaa kuukaudessa, sen pystyisin jotenkin kaiken tämän jälkeen katsomaan läpi sormieni....Ja tuonkin tiedon on joku pojalle kertonut ja nyt hän ilmoitti minulle, ettei mitään syytä huoleen- hän ei aio palata entiseen, vaan käyttää kannabista vain 1-3 x kuukaudessa. Eli hän edelleen puhuu minulle juuri niin kuin uskoo ja tietää minun haluavan kuulla. Tuntuu siltä, että kaiken tämän taistelun jälkeen juuri mikään ei ole hänessä muuttunut. Katuuko hän sitä, että viime lomilla poltti? Ei. Hän harmittelee vain sitä, että jäi kiinni ja että minä sain tietää. Hän on itselleen kiukkuinen siitä, että oli niin huolimaton seulojen kanssa ja kärähti......! Ihan niin kuin tuo olisi se ongelma tässä tilanteessa :( Mutta...Eihän hänellä mitään päihdeongelmaa olekkaan. Kärpäsestä on tehty härkänen, näin sanoo edelleen.
Ja tuo saa minut surulliseksi. Eikä hän ymmärrä miksi.

Pääsiäinen ja kotiharjoittelu edessä. Huomenna poika tulee kotiin, maanantaina vien hänet pois. Nyt minulla on tunne, etten odota viikonlopulta mitään, en toivo mitään, enkä myöskään pelkää mitään. Vastuu on hänellä itsellään. On selkeästi tullut hetki, jolloin löysään ohjaksia. Parhaani olen yrittänyt, enkä oikein enempää kykene tekemään.

Hyvää pääsiäistä teille kaikille <3

"Et voi tehdä tätä mulle"

Pojallani olisi ollut Stopparia jäljellä tasan kaksi viikkoa ja sen jälkeen oli tarkoitus palata kotiin. Tuosta parista viikostakin suurimman osan hän olisi saanut olla kotilomilla. En pysty käsittämään kuinka tärkeää tuo kannabis hänelle on! On pakko uskoa, että se menee k a i k e n edelle. Millään ei ole väliä, kunhan saa pössytellä pilveä!
Muutaman pettyneen sanan sanoin pojalle puhelimessa ja tokaisin että teit sitten valintasi- pysy nyt sitten siellä suljettuna kunnes täytät 18v. "Et voi tehdä tätä mulle", vastasi hän. Löin luurin korvaan. Noh, tuohon täysi-ikäisyyteenkään ei mene enää kuin kuukausi. Sen jälkeen hänelle koittaa vapaus.

Kaikki on sekaisin. Tunteet myllertää laidasta laitaan. Kyyneliä näyttää riittävän, vaikka joskus jo luulin itkeneeni itseni kuiviin.

7 vuorokautta Stoppari pitää poikaa sisätiloissa. Liikkumisen rajoitus astui taas voimaan, eli poika tipahti ykköstasolle jälleen. Mutta sen jälkeen kaikki on minusta kiinni....Otanko pojan viikon päästä taas lomille? Otanko kahden viikon kuluttua? Ja tärkein kysymys : Mitä sitten kun hän pääsee kokonaan kotiin...Hän asuu kotona kunnes löytää oman asunnon itselleen. Miten voin elää hänen kanssaan saman katon alla, tietäen ettei hän elä ilman päihteitä? Kodissani on säännöt, joita hänen on noudatettava. Mutta jos homma ei toimi, mitä sitten? Tiedän, etten koskaan voisi rakasta lastani heittää kadulle. Siihen minulla tuskin koskaan olisi sydäntä.
Mutta jos hän jatkaa itsekeskeistä elämäänsä, välittämättä muista perheenjäsenistä, niin jotainhan ON tehtävä!

Kuulin ohjaajalta tänään, että poika on ollut kovin hiljainen. Pohtii kuulema sitä, kuinka ihmeessä seulat oli positiiviset, vaikka hän poltti vain vähän?!
Toivoisin hänen miettivän ihan jotain muuta......

Enää ei ole sanoja

Soitto Stopparista. Kotiloman jälkeiset seulat olivat positiiviset kannabiksen osalta. Pilveä on siis polteltu.
En jaksa tätä enää.

Milloin uskallan hymyillä?

Poika kotona ja kaikki hyvin. Ulospäin näyttää varmasti siltä, ettei mitään hätää ole koskaan ollutkaan. Kaikki on kuin ennen....Nauretaan, jutellaan, hassutellaan, vietetään aikaa yhdessä. Mutta. En osaa olla aidosti onnellinen. Suru, huoli, pahat muistot ja pettymykset asuvat ihan ihon alla, lähes iholla. Pelkään että ne eivät katoa koskaan, enkä koskaan saa enää tuntea aitoa onnea. Sellaista pitkää onnellisuuden tunnetta, joka ei samassa hetkessä katoaisi pois. Pieniä onnen hetkiä toki on, mutta aina niitä varjostaa pelko.
En tahtoisi pelätä. Tahtoisin luottaa ja uskoa. Tahtoisin olla oma itseni. Tahtoisin löytää sen minän takaisin, joka katsoo elämää iloisin silmin, luottaen ja uskoen hyvään. Tahtoisin jälleen iloita elämän pienistä iloista, niistä jokapäiväisistä arkisista asioista, jotka ovat aina tuoneet elämääni hymyn. Enää nuo asiat eivät ole automaattisia, vaan joudun listaamaan niitä itselleni. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että elämässä on paljon hyviä asioita joista saa voimaa ja iloa. Päivittäin mietin tuota listaa päässäni ja sen turvin selviydyn iltaan. Mutta muistuttamatta itseäni, en näe enkä koe noita ilon aiheita.
Tämmöinen ihminen en halua olla. Häpeän tätä rypemistä päivästä toiseen. Häpeän väsymystäni, enkä myönnä kenellekkään tahtovani vain nukkua!!

Olen taistellut tämän huumeasian kanssa viime syksystä alkaen, enkä enää enempää voi tehdä. Luulen ainakin niin, että nyt olemme siinä pisteessä, etten voi muuta kuin olla tukena, kannustaa ja tsempata. Täysi-ikäisyys kolkuttaa jo ovella ja sen myötä vastuu siirtyy pojalle itselleen...Hänen valintansa, hänen elämänsä.

Olen onnellinen siitä, että pojalle järjestyi apua niin nopeasti. Nämä päihteettömät laitosjaksot ovat tehneet hänelle hyvää. Itsekin sanoo, että on ollut paljon ylimääräistä aikaa pohtia asioita, laittaa asiat vaakakuppeihin ja miettiä mitkä valinnat johtavat mihinkin. Hän sanoi pitävänsä huolen siitä, ettei pikkuveli koskaan tule seuraamaan hänen jalanjälkiään. Ihan kaikkea ei elämässä kannata oppia kantapään kautta- helpommallakin voi selvitä. Lohdullista kuultavaa <3




"Lapsia ja kelloja ei pidä lakkaamatta vetää,
niiden on annettava myös käydä."

- Jean Paul

Luottamuksen rakentelua

Tänään kävin pitkän puh.neuvottelun Stopparin kanssa koskien tulevaa kotilomaa. On hienoa, että minua vanhempana kuunnellaan, mielipiteitäni arvostetaan ja pääosin lomilla mennään nyt minun ehdoillani.
Nyt on ollut aikaa vetää henkeä, onhan poika ollut turvassa jo pidemmän aikaa. Edellinen kotilomakin oli stressitön ja huoleton, olihan sääntönä se, ettei poika liikkunut yksin missään. Ei ollut mahdollisuuksia repsahtaa, eikä houkutukset olleet nenän edessä. Mutta nyt on toisin. Nyt alkaa ne ajat, jolloin pojan on itse alettava tekemään töitä päihteettömyytensä eteen. Vaikeat ja ratkaisevat ajat ovat siis käsillä...

Mitäpä tässä vaiheessa muutakaan voi kuin yrittää luottaa ja uskoa poikaan. Täytyy muistaa se, että hänellä kuitenkin on nyt tahto aloittaa aivan toisenlainen elämä. Hän haluaa olla ilman päihteitä, hän haluaa aloittaa syksyllä jälleen opiskelut. Hän haluaa itsenäistyä, muuttaa omaan asuntoon. Kaikki nämä ovat terveitä suunnitelmia ja niistä minunkin pitää olla hyvin tyytyväinen. Tilanne voisi olla aivan jotain muuta! Tuo on pidettävä mielessä ja käännettävä rohkeasti katse kohti parempaa tulevaisuutta :) Ja heti kun sanon noin, tiedän etten täysin kykene tuohon. Se on helpompi sanoa kuin toteuttaa... Sisälläni kuitenkin asuu  pelko siitä, että houkutukset ovat liian suuret, kaveriporukka palaa entiselleen ja salaa ja huomaamatta tilanne riistäytyy hänen käsistään.
Mutta teen kaikkeni etten ala suremaan asioita etukäteen. Sehän nyt olisi vähintäänkin tyhmää. Tulevana viikonloppuna poika saa siis liikkua vapaasti, mutta kotiintuloajaksi määräsin klo 22. Stopparin työntekijä oli myöskin sitä mieltä, että noin on hyvä. Löysyyttä on nyt annettava ja katsottava mihin se johtaa :-o

Onnellista yhdessäoloa

Vihdoinkin sain pojan kotiin lomille! N. 1.5kk hän olikin laitoksessa yhtä mittaa. Tuo aika on tuntunut kovin pitkälle ja ikävä on ollut puolin ja toisin välillä kovakin.

Näin ensimmäisellä lomalla ehdoton sääntö on ollut se, ettei poika saa liikkua missään ilman minun tai isänsä seuraa. Hänen on pitänyt olla valvovan silmän alla koko ajan, mutta tuo ei ole ollut mikään ongelma. Olemme ihan vaan keskittyneet yhdessäoloon, pitkiin keskusteluihin ja pieniin arkisiin puuhasteluihin. Hyvin on aika mennyt ja kodin ilmapiiri on ollut jälleen kotoisan mukava :)

Tällä hetkellä en vielä voi puhua mistään syvästä luottamuksesta poikaani kohtaan, mutta näinä päivinä käytyjen jutteluiden perusteella uskon siihen, että hänellä itsellään on kyllä vakaat aikomukset luopua päihteistä. Hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa myös siitä, että on ymmärtänyt miten iso "juttu" tämä on meille läheisille ollut, eikä aio enää satuttaa meitä enempää. Katuu valheitaan, katuu tekojaan, katuu valintojaan. Hän haluaa "normaalin" elämän, opiskelupaikan, ammatin, oman kodin jne. Tuo kaikki kuulostaa niin terveeltä, niin hyvältä, että olen kovin iloinen tästä hetkestä. Nautin tästä tunteesta mikä minulla nyt on - uskosta parempaan huomiseen!

Kun kuuntelen poikaani, olen täysin vakuuttunut siitä, että ratkaisumme laittaa hänet katkolle, oli juuri oikea. Vaikka hän on matkalla taistellut ja uhonnut, ollut hyvinkin vihainen ja katkera, niin nyt näkee myös niitä positiivisia tuloksia hänessä. Hänellä on ollut paljon aikaa miettiä ja pohtia elämäänsä, nähdä sitä vähän eri silmin ja ymmärtää jopa ne kohdat joista me aikuiset niin kovin huolta kannamme. Tällä hetkellä uskon, että tämä jakso oli hänen pelastuksensa.
Se mitä tulee tapahtumaan sen jälkeen kun hän on täysi-ikäinen, jää tietysti nähtäväksi. Pääasia kuitenkin on, että hänelle on muodostunut myös sitä OMAA tahtoa muuttaa elämäänsä. Se tahto ei ole enää pelkästeen ulkoa päin tulevaa....

On hyvä hetki hymyillä ja hengähtää hieman. Ristiä kädet ja kiittää siitä, että tilanne on tällä hetkellä näin hyvä. Se voisi olla ihan jotain muuta. Tänään en itke. Katson kuinka poika astuu junaan, vilkuttaa minulle hymyillen ja huutaa : "Pian nähdään taas" !
<3

Kotiloma häämöttää

Päivät on olleet todella vaihtelevia. On hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat pieniltä ja näen tulevaisuuden valoisana. Olen täynnä toiveikkuutta ja uskoa. Ja on päiviä jolloin kaikki huolettomuus on tipotiessään, tilalla vain synkkiä varjoja, pelkoja ja mihinkään hyvään on mahdoton uskoa. Pojalla itsellään "kaikki ok", ainakin niin sanoo. Päivät ovat pitkiä ja mitään tekemistä ei tunnu Stopparissa olevan. Kaikki Pleikkaripelit on pelattu moneen kertaan, pelikortit hajoaa käsiin, kirjat ja Aku-Ankat luettu. Mutta sanoi itsekin, ettei ole tarkoituskaan olla missään viiden tähden hotellissa ja on päättänyt kestää vielä tulevankin kuukauden. Niin. Tasan kuukauden kuluttua jakso päättyy ja poika palaa kotiin. Sen aikaa voin vielä hengittää vapaasti, mutta millaiset ajat meillä sitten alkaa, jää nähtäväksi.

Huomenna matkustan Stoppariin ja allekirjoitan sopimuksen joka koskee tulevaa kotilomaa. Normaalisti 1. loma on vain yhden yön, mutta sain sovittua niin, että poika saa olla kotona 2 yötä- pitkän välimatkan vuoksi. En tiedä mitä tuo sopimus pitää sisällään, huomenna se selviää.

Eilen kuulin kaveriltani, että hän on tiennyt poikani huumeiden käytöstä jo viime kesästä lähtien. Hänen oma samanikäinen poikansa oli tiennyt asiasta kotonaan kertoa. Tuntui kyllä kurjalta. Sanoin, että olisin toivonut kuulevani tuollaisen asian silloin heti!! Mielestäni tämmöisessä asiassa aikuinen ei voi ajatella niin, ettei viitsi kertoa, ei halua puuttua....Pitää viitsiä ja  pitää haluta puuttua!! Jokaisen aikuisen pitäisi ymmärtää tuo, että mitä nopeammin asiaan puututaan, sen parempi. Ei huumeiden kanssa jäädä odottelemaan "sopivaa hetkeä" jolloin kenties ja ehkä asiasta kerrotaan.

Poika kenen kanssa oma poikani viime ajat on huumeita kokeillut ja kannabista poltellut, muutti joulukuussa toiseen kaupunkiin. Pidin sitä erittäin hyvänä asiana, vaikka tiedänkin, että kyllähän näitä pilvipääkavereita löytyy tilalle helposti....Mutta nyt kuulin, että samoihin aikoihin kun oma poikani kotiutuu, tämä toinen poika muuttaa takaisin tänne. Huoh. Ja siitähän poikani riemastui- tosi hienoo, paras kaveri tuleekin takasin!!! Niinpä. Ja sitten minun pitäisi uskoa, että huumeet on taakse jäänyttä elämää ja että poikani kyllä pystyy kieltäytymään vaikka seuralainen käyttäisikin. Ihan pikkuisen on vaikea tuota uskoa.....Ja sieltähän ne pelkoni taas nousevatkin esiin.

Mutta askel kerrallaan. Ensin on vuorossa siis parin päivän kotiloma! Katsotaan miten se sujuu.

"Vittu mitä paskaa"

Heti alkuun pyydän anteeksi tämän postauksen otsikkoa. Rumaa...

Päivät vaihtelevat kovasti. Välillä oma oloni on ollut jo ihan suht hyvä ja rauhallisen luottavainen, kun taas toisena hetkenä mieli on musta ja pelot painavat minut maanrakoon. Kuulema hyvin luonnollista reagoida noin, vaikkakin raskastahan se on. Tahtoisin herätä tästä painajaisesta. Tahtoisin saada hymyn takaisin kasvoilleni. Tahtoisin saada uskon huomiseen heräämään henkiin.

Tässä välissä meillä on ollut Stopparissa kaksi palaveria. Ensimmäinen ns. alkupalaveri ja toinen ns. perhetapaaminen, jossa olin yksin edustamassa perhettämme. Pojalla mieli muuttuu aina sen mukaan millä tuulella hän sattuu olemaan. Viime torstaina palaveri päättyi ihan hyvissä merkeissä. Poika ilmoitti, ettei haluakkaan muuttaa omalta paikkakunnaltamme mihinkään ( esim. Helsinkiin ), vaan haluaa jäädä tänne opiskelemaan. Kertoi tajunneensa sen, ettei huumeita missään pääse pakoon ja päihteettömyyteen riittää oma päätös kieltäytyä niistä. Hän ilmoitti tahtovansa asua kotona ainakin tämän kevään ja ensi kesän. Jos ja kun opiskelupaikka löytyy syksyksi, sitten hän voisi hakea omaa asuntoa ja aloittaa itsenäistymisensä. Fiksusti ilmoitti myöskin sen, että haluaa olla ja asua lähellä meitä vanhempia, koska tietää saavansa parhaan mahdollisen tuen juuri meiltä.
Kaikki tuntui siis menevän juuri oikeaan suuntaan ja olin hänen päätökseensä tyytyväinen. Uskalsin jopa nähdä hänet huumeista vapautuneena- omasta tahdostaan, ei toisten painostuksen vuoksi.

Sunnuntaina matkustin jälleen Stoppariin ja pidimme perhetapaamisen. Kävimme paljon asioita läpi - sekä tämän hetkisestä laitoselosta, että huhtikuun alkupuolella tapahtuvan kotiutuksen osalta. Poika on koko ajan tiennyt, että kotiin muuttamisen ehtona on päihteettömyys. Otin tuon asian puheeksi ja poika oli ihan että joo, joo. Asia on ihan selvä hänelle. Hän aikoo jättää kaikki huumeet pois. Sanoin sitten, että jos meille vanhemmille herää epäily käytöstä, aiomme pyytää häntä antamaan seulat, todistaakseen puhtautensa. Samaan syssyyn selitin sen, ettemme pysty luottamaan hänen sanaansa kaiken tämän jälkeen. Niin usein, niin monta kertaa se meidän luottamuksemme on romahtanut, eikä sen palauttaminen tapahdu sormia napsauttamalla. Tässä vaiheessa poikani ilmoitti, ettei muuta sitten ollenkaan kotiin. Hän ei tule antamaan elämässään enää ainuitakaan seuloja. Kukaan ei saa häntä enää alistumaan siihen, että "joutuu purkkiin kusemaan". Minulle tuo taas oli viesti siitä, ettei hän aio olla ilman huumeita, ei ainakaan ilman kannabista. Ja jos ja kun hän aloittaa kannabiksen polttelun, en usko hänen pystyvän siihen, että siirtyy ihan uuteen tapaan ja malliin- vain pari kertaa kuukaudessa. Jätkä joka on vetänyt sitä kaksin käsin pari vuotta, useita kertoja päivässä, ei kykene pitämään sen käyttöä kurissa. Näin ajattelen. Ja millä hän sitten taas käyttönsä rahoittaa? Diilaamisella tietysti. Ja niissä piireissä liikkuu sitten taas kaikkea muutakin, joten syksyyn mennessä tilanne on varmasti taas sama kuin ennen näitä katkojaksojakin :(
Tästä emme päässeet sitten etenemään mihinkään, vaan viimeiseksi puheeksi jäi se, että poika laittaa jo nyt Stopparissa ollessaan asuntopaperit vetämään....Tämä on asia johon meidän on vielä palattava. Pelkäänpä, että tuo olisi kaikista huonoin vaihtoehto kaikista. Suoraan katkolta 1. omaan kämppään....Ei, sen ei pidä antaa mennä noin. Riskit on liian suuret.

Stopparista poika ei tykkää lainkaan. Ihan kaikki mättää. Työntekijät ovat kuulema hyvin epäammattimaisia. Poika perusteli väitettään sillä, että ohjaajat kiroilevat ihan hirveästi ja samaan aikaan moittiivat nuorten kielenkäyttöä. Kesken tv-ohjelman yksi ohjaajista oli huutanut : Voi vittu mitä paskaa!! V-sana irtoaa kuulema ohjaajien suusta hyvin herkästi ja sen vuoksi poikani ilmoitti, ettei arvosta eikä kunnioita heitä työntekijöinä....
Tämä onkin talossa tiedossa oleva ongelma ja keskiviikkona heillä on henkilöstökokous asian tiimoilta. Saas nähdä pystyykö ohjaajat siistimään suunsa jatkossa. Uskon, että tuollaisessa ympäristössä esim. juuri tuo v-sana tarttuu helposti, nuorethan viljelevät sitä ihan joka paikkaan. Oma poikanikin kuulema kiroilee tuolla aivan kamalasti, mitä hän ei kyllä normaalisti tee- ainakaan kotioloissa.

Lähes kaksi viikkoa vielä ensimmäiseen kotilomaan. Sitä kovasti odotetaan! En pelkää että poika käyttäisi mitään sinä aikana. En usko, että hän tässä vaiheessa ottaa mitään riskejä. Hän tietää, että on pian täysi-ikäinen ja tämä katko on ohi. Sen jälkeen koittaa vapaus.....Sitä hetkeä kyllä pelkään :(

Tämä päivitys on ehkä vähän sekava, mutta niin on mielenikin.

"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.

Kotiloma peruttu

Eilen pääsimme vihdoin käymään lääkärissä. Kävimme läpi koko päihdehistorian ja poikani jälleen kerran avoimesti jaksoi vastata lukuisiin kysymyksiin. Minulle tärkeinpään kysymykseen "miksi?", ei ole vastausta. Saanko sitä koskaan? En tiedä.

Lääkäri oli miellyttävä ja hyvin ammattitaitoinen. Hän on pitkään tehnyt töitä nuorten huumeiden käyttäjien parissa ja tiesi mitä sanoa, mistä puhua. Hän kehotti meitä varaamaan ajan A-klinikalta. Nuorten psykiatrinen poliklinikka ei ole oikea paikka tässä kohtaa. He todennäköisesti käännyttäisivät meidät juuri tuonne A-klinikalle....Joten turhaan jäädä odottamaan ja jonottamaan väärään paikkaan. A-klinikallakin on tarjota apua myös masennukseen. Siellä hoidetaan ja otetaan huomioon kokonaistilanne, mikä onkin erittäin tärkeää. Luulen ettei masennus poistu ennen kun huumeiden käyttö loppuu, mutta huumeiden käyttö ei lopu ennen kun masennus poistuu....

Uniongelmiin lääkäri määräsi Ketipinor-lääkettä. Viime yön poika oli nukkunutkin kuin tukki, 12h ilman heräämisiä! Uni on nyt kovin tärkeää ja olen iloinen siitä, että tuohon ongelmaan olemme nyt saaneet apua.

Tänään olivat ohjaajat keskustelleet poikani kanssa tuosta kannabiksen polttelusta kotilomalla. ( Sunnuntainahan jäi siitä minulle kiinni ). Poika oli myöntänyt polttaneensa jokaisella kotilomalla.....Miksi? Koska se ei ole mikään ongelma hänelle. Pojan mielestä n. 5 grammaa kukkaa/päivä on ihan ok, ei syytä huoleen.
Erittäin vilkkaan aineenvaihdunnan vuoksi seulat ovat olleet negatiiviset. Eli vaikka poika polttaa esim. pe-su välillä, niin tiistai-aamuna otetut seulat eivät näytä enää totuutta! Kurjaa!!! Nyt sekin lohtu on mennyttä....En voi ikinä enää saada seuloillakaan varmuutta mistään :(
Mutta jos poikaan on uskominen, niin mitään muita aineita hän ei ole käyttänyt. Vahvemmat aineet hän aikoo kuulema jättää pois, syyksi oli sanonut, että äiti oli niin järkyttynyt noista, ettei hän halua järkyttää minua enempää....
Mutta totuushan on se, että niin kauan kun poika käyttää MITÄÄN aineita / lääkkeitä väärin, olen rikkinäinen.

Viikonlopuksi pojan piti tulla kotiin, mutta eilen minulle soitettiin ja kysyttiin minun mielipidettänikin asiassa. Olin sitä mieltä, että säännöt on säännöt ja poika on tiennyt, että jos mokaa lomilla, ne perutaan. Halusin siis, ettei poikaa päästetä nyt kotiin. Sehän olisi muuten aivan selvä viesti aikuisilta, että terve menoa vaan- mukavaa pilveä! Juu ei. Parempi on pitää poika nyt laitoksessa, on siitä rangaistus mielessä hyötyä tahi ei.

Sortuminen

Kotiloma meneillään. Poika on ollut yli 4 viikkoa ilman mitään aineita, mutta tänään tapahtui se mitä eniten olen pelännyt.
Hänelle on määrätty hoitolaitoksesta kotiintuloajaksi klo 22. Silloin työntekijä soittaa tarkistussoiton, että kaikki on hyvin. Poika tuli kotiin klo 21.30. Hän oli kotimatkalla kaveriltaan tullessaan polttanut "kukkaa". Näin sen hänestä heti. Silmät harhailevat, hänen on vaikea kohdistaa katsettaan. Ensimmäistä kertaa minä HUOMASIN sen hänestä! Niin selvästi tuo näkyi kun osasi katsoa ja epäillä.
Suru. Voimattomuus.Sanattomuus. Pettymys. Nuo tunteet ovat nyt minussa päällimmäisinä tunteina. En jaksa tämän enempää tänään.

Opiskelujen päättyminen

Niin siinä sitten kävi, että taisteluni opintojen suhteen päättyi ikävästi. Koulu ei olisi poikaa erottanut kokonaan, olisi nähtävästi tullut väliaikainen erottaminen tai opintojen keskeytys, mutta poika itse ilmoitti koululle halunsa erota. "Takaisin en mene ja piste". Hänen haaveensa olisi tehdä tämä tuleva kevät töitä ja hakea toiseen kouluun ensi syksyksi.
Ikävää, että tämä aiemmin hänen unelmiensa ala loppui näin lyhyeen, mutta nyt on vaan laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Ja mikä olisi tärkeämpää kuin saada poika kuiville kaikesta, ei mikään. Jos siinä onnistutaan, niin hänellä on kyllä aikaa opiskella ja hommata ammatti, olkoot ala sitten mikä hyvänsä.

Tämä pysäytysjakso jatkuu nyt vielä ainakin 2 viikkoa, mahdollisesti 4 viikkoa. Tänä aikana yritämme saada pojalle katkopaikan. Täytyy vaan toivoa, että se järjestyisi nopeasti!

Omaa pahaa oloani sain onneksi purettua rakkaalle ihmiselle, sain itkeä, sain sanottua ääneen kaiken mikä sisälläni velloo. Vielä viikonloppuna olin varma, etten pysty kenellekkään puhumaan näistä lopullisista totuuksista, en halua, enkä jaksa....Mutta onneksi sain puhuttua. Kyllä se huomattavasti taakkaani kevensi. En tahdo vaipua masennukseen, silloin minusta ei olisi mitään apua kenellekkään.

Viikonloppuloma sujui taas hyvin. Pojallani kävi paljon ystäviä kylässä ja hän liikkui muutaman tunnin kaupungillakin moikkailemassa tuttujaan. Kannabista oli kuulema tarjottu, mutta hän oli kieltäytynyt. Jos näin on, niin hienoa! Seulat on otettu tiistaina ja huomenna kuulen ovatko ne puhtaat.
Viime viikolla poika on antanut 1. puhtaat seulat! Nyt on kannabis kadonnut elimistöstä. Pitkään siihen menikin.

Uupumus

Tämä päivä on mennyt pojan asioita hoidellessa. Kyllä on vaikeaa saada lääkäriaikaa nopealla aikataululla! Monen soittokierroksen jälkeen sain puhuttua "kiireellisen" ajan 29.1. Parisen viikkoa on nyt odotettava. Mutta jos masennus on ollut päällä jo pidemmän aikaa, niin tuskin homma pariin viikkoon nyt kaatuu? Oma mieli on vaan sellainen, että tahtoisi kaiken tapahtuvan nyt ja heti! Odottaminen on aina yhtä tuskaa....

Kovin oli mukava ja rento viikonloppu. Kotielämä tuntui "oikealta" kun kaikki olivat läsnä. <3

Nyt kun poika on saatettu junaan, olo on alakuloinen ja uupunut. Tekisi mieli hautautua peiton alle, unohtaa hetkeksi kaikki. En tiedä miksi juuri nyt tunnen näin kovaa väsymystä. Mielenihän pitäisi piristyä, koska tilanne on tällä hetkellä hyvä- poika on ollut kohta 3 viikkoa ilman huumetta, vierotusoireita ei ole ollut enää muutamaan päivään ja kotiloma sujui ilman repsahduksia. Parempaa en voisi edes toivoa!

Välipalaveri ja 1. kotiloma

Vihdoinkin 1. kotiloma. Oli hieno hetki tavata poika pitkästä aikaa! Henkilökunnan mukaan tämä oli ensimmäinen aamu kun poika oli herännyt hymy kasvoillaan, iloisena ja rentona. Tieto kotiin pääsystä oli hänelle mahtava juttu!

Pidimme pitkähkön palaverin ennen kotiin lähtöä. Sain kuulla, että pojalle on tehty masennus- / alakuloisuustestit. Pisteet olivat korkeat, joten selvä masennus on näkyvissä. Alakuloisuustestistä puuttui vain yksi piste ja sen jälkeen hänet olisi luokiteltu "itsemurha- alttiiksi". Surullinen uutinen. Vaikka olenkin tiennyt, että masennusta täytyy olla taustalla, tuon kuuleminen järkytti minua. Poikani voi huonosti. Mikään ei tunnu miltään, elämä ei tunnu hyvältä eikä tuo iloa. Jälleen sama kysymys nousee pintaan. Missä on menty pieleen? Miksi lapseni on masentunut? Tuohon kysymykseen hän ei ole osannut vastata, eikä mitään syytä ole tullut keskusteluissa esiin.

Nyt on hieman epäselvää se, onko poika ollut masentunut jo ennen kannabiksen käytön aloittamista, vai onko päivittäinen polttelu aiheuttanut masennuksen. Molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta se on selvää, että kannabista on käytetty itselääkintänä. Sen poikakin myöntää. Kun mikään ei ole tuntunut miltään, niin kannabis on tuonut hetkittäistä hyvää elämään.

Vierotusoireita on ollut ihan tähän päivään saakka. Lihaskramppeja, hikoilua, ärtymystä. Joskus on ollut niin vaikeita hetkiä, että poika on takonut nyrkeillään huoneensa ikkunaa, raivonnut ja huutanut, vaatinut päästä ulos ja heti! Mutta hoitajien ammattitaidolla poika on saatu rauhoittumaan ja tilanne on kestänyt kaiken kaikkiaan alle puoli tuntia.
Lisäksi on yksi pelottava harha. Poika oli yksin huoneessaan, käymässä nukkumaan. Yhtäkkiä hänen päänsä sisältä alkoi kuulua tytön ääni, joka hoki nimeään "Siru". Ääni oli voimistunut ja voimistunut ja pojasta oli tuntunut että hänen päänsä halkeaa tuosta voimakkaasta huudosta. Sitten hän oli tuntenut kuinka joku tarraa hänen nilkkoihinsa ja yrittää kiskoa hänet sängystä lattialle. Poika oli taistellut vastaan, pitänyt patjasta kaksin käsin kiinni ja rimpuillut tuota kiskojaa vastaan....Vasta kun huoneeseen oli sytytetty valot ja poika näki ettei siellä ole ketään "pahaa", hän oli rauhoittunut. Erittäin pelottava tilanne, jonka syytä en tarkkaan tiedä :( Mitä hänessä tapahtui? Mistä moinen harha? Oliko "normaali" vierotusoire, vai jonkinlainen skitsofreninen oire?
Tästä aion jutella lääkärin kanssa mahdollisimman pian.

Pitkä kotimatka sujui leppoisasti ja rennosti. Poika oli puhelias ja kovin iloisen oloinen. Juttua riitti koko kolmen tunnin ajomatkan ajaksi, huomasi että hän on oikeasti kaivannut kotia ja perhettä. Se tuntui hyvältä :)

Kotiloman tärkein sääntö on päihteettömyys. Mitään päihteitä ei saa käyttää.  Jo puolikas olutpullo ja loma keskeytyy saman tien. Lisäksi kotona pitää olla iltaisin viimeistään klo 22. Silloin hoitajat soittavat tarkistussoiton minulle. Poika sanoi, ettei mitään huolta- hän ei aio töppäillä, vaan noudattaa ohjeita tarkasti. Hän tietää, että yksikin hairahdus, niin hoitojakso pitenee, eikä kotiinpääsy ole mahdollinen. Hän ei aio ottaa riskejä tuon suhteen ja hyvä niin. Jotain järkeä sentään hänenkin päässään :)

1. koti-ilta sujui kivasti. Poika kävi siskonsa kanssa elokuvissa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan ja muutama kaveri kävi meillä moikkaamassa poikaa. Muuten hän vaan istui saunan lämmössä ja nautiskeli kotona olosta. Kaikki siis niin hyvin kun tässä vaiheessa voi olla :)

Maanantaina loma loppuu ja hänen pitää palata takaisin katkolle. Sitä ennen yritän tavoittaa nuorten psykiatrisen poliklinikan lääkärin ja saada pojalle akuuttiajan heti maanantaille. Nyt olisi tärkeää saada nopeasti hoitosuhde alkamaan kotikaupunkimme lääkärin kanssa!