23.5.2013

Takapakkia...

Pienen hetken sain iloita, pienen hetken sain toivoa, pienen hetken jopa uskoin.
Yksi pieni puhelu ja tuo kaikki katosi.
"Oon käyttänyt vaan vähän", hän jaksoi sanoa ja lopetimme puhelun.

Suuri muutos parempaan

Tänään tunsin suunnatonta riemua- poika on menossa huomenna hakemaan töitä ja todennäköisesti paikan saakin!! Tähän asti pelkkä ajatuskin moisesta on ollut pojan mielestä aivan turhaa...Omasta mielestään hän voi hyvin ottaa rennosti ja lepäillä siihen saakka kunnes koulut syksyllä alkavat. Mutta nyt jokin on liikahtanut hänessä itsessään. Hän kuulema kaipaa rytmiä elämäänsä ja lisärahakaan ei olisi huono juttu :) Vetelehtiminen ja "leppoisa elämä" on kuulema nyt nähty ja turha haaskata päiviä nukkumiseen.
Huh, huh.
Huh, huh.
Mitä muutakaan pystyn sanomaan? Riittää että hymyilen. <3

22.5.2013

Uusimmat kuulumisemme

Onkin vierähtänyt jo pitkä tovi siitä kun viimeksi kirjoittelin. Jotkut teistä ovat ahkerasti pyytäneet uutta päivitystä- kiitos siitä! On kiva tietää, että jaksatte seurata tilannettamme edelleen.

Toukokuun alussa poika muutti kotoa omaan asuntoonsa. Hän sai kivan pienen yksiön ihan tästä meidän kodin läheltä. Muuttoon liittyi paljon erilaisia tunteita- haikeutta, surua, helpotusta, iloa...Uusi tilanne vaatii aina aikansa, ennen kuin siihen tottuu. Nyt minusta tuntuu siltä, että alan tottua ja sopeutua tähän hetkeen. Toki kaipaan yhteisiä iltahetkiämme, niitä jolloin poika aina istahti sänkyni reunalle juttelemaan ja sai oman rauhallisen hetkensä jakaa asioita kanssani. Ne oli kuitenkin hyviä ja tärkeitä hetkiä, vaikka suuria valheita ja salaisuuksia niihin sisältyikin.

Ensimmäiset pari viikkoa meni niin, että pelkäsin pahinta. Ajattelin mielessäni kuinka poika kavereineen alkaa pitämään kämppää jonain huumeluolan tapaisena mestana, jossa kaikki on sallittua ja elämä ihanan vapaata ja huoletonta narkkarielämää....Parisen kertaa soitettuani hänelle kuulin äänestä, että jotain oli käytetty. Huoli ja epätoivo iski kasvojani vasten jälleen. Tiesin, että paisuttelin asioita mielessäni. Näin karmivia tulevaisuuden kuvia ja kävin pahimpia pelkojani läpi.
Itseäni suojellakseni, lopetin soittelut ja yhteydenpidon kolmannella viikolla. Viikko kului ja vain isänsä piti poikaan yhteyttä. Itse en kyennyt siihen. Tarvitsin irtiottoa, tarvitsin aikaa.

Tuon viikon lopulla poikani alkoi olla huolissaan minusta. Tapasimme kerran ja hän näki heti kuinka pohjalla edelleen olen. Talven aikana vajosin aina vaan syvemmälle, eikä sieltä nouseminen tapahdu hetkessä. Hän kertoi kuinka ikävä hänellä on ollut ja tahtoo että tapaamme useammin. Hän pyysi minua luottamaan ja uskomaan kun kertoi, ettei ole "nyt enää" käyttänyt yhtään mitään aineita. Lupasin rakentaa tuota luottamusta takaisin hiljalleen, sitähän itsekin toivon. En sitten kysynyt mitä hän tarkoitti ajallisesti tuolla "nyt enää"....Puhuiko hän päivistä vai viikosta vaiko kahdesta. En tiedä.

Ensi syksynä alkaisi uusi koulu, johon oli pääsykokeet kuun alkupuolella. Edellisenä päivänä muistutimme häntä noista kokeista, mutta lähimuisti on niin kadonnut, ettei hän seuraavana päivänä enää muistanut sinne mennä. Niin surullista. Hän oli itse jo heittämässä pyyhkeen kehään, unohtamassa koko mahdollisuuden, mutta en voinut antaa asian vaan olla. Soitin koululle ja sain kun sainkin järjestymään hänelle uusintakoepäivän!!! Ja se oli tänään. Kaikki oli mennyt hyvin ja poika itse on luottavaisin mielin sen suhteen, että elokuussa istuu jälleen koulun penkillä. Toivon tuota hartaasti!

Eli periaatteessa kaikki on nyt hyvin. Tilanne on paljon parempi kuin mitä se voisi olla. Nyt täytyy vaan ruveta pitämään itsestä huolta ja taistelemaan tosissaan tuota pimeyttä vastaan. Jokainen pienikin hetki, jolloin tunnen hyvää mieltä, on kallisarvoinen hetki. Jokainen pienikin hymy kertoo siitä, että nousu on alkanut.
Hitaasti mutta erittäin varmasti nousen takaisin elävien kirjoihin itsekin!! :)