"Vapaudenriisto, kidnappaus"

Eilinen oli jälleen rankka päivä. Oli tarkoitus pitää loppupalaveria hoitojaksosta ja sen jälkeen lähteä pojan kanssa kotilomille pitkästä aikaa. Saavuttuani paikalle, ihmettelin kun poikaani ei näkynyt missään ja kuulin, että hän on nyt niin pahalla tuulella, ettei aio osallistua palaveriin! Syytä minulle ei kerrottu. Pidimme palaveria tästä jaksosta, mikä on mennyt hyvin, mikä huonommin. Sain kertoa omista tunteistani, kaikesta tästä tunteiden sekamelskasta joka sisälläni asustaa, eikä kyyneleiltä tietenkään vältytty tälläkään kertaa.

Tiesin, että odotamme katkopaikkaa, eli ns. Stoppari-jaksoa, joihin on kova jono ja odotusaika saattaa olla useita viikkoja. Aiemmin oli ollut puhe, että jos hyvin käy, niin sellainen järjestyy jo ensi viikon aikana. Mitä pikimmin, sen parempi. Mutta eilen sitten palaverin loppu puolella minulle varovasti ilmoitettiin, että tämä Stoppari-jakso onkin nyt löytynyt ja heidän mielestään poikaa ei kannata päästää tässä kohdassa enää kotiin. Houkutus kannabikseen ( vähintäänkin siihen ) on liian suuri, eikä pidä ottaa nyt pienintäkään riskiä, että tämä parin viikon päihteettömyys katkeaa.
Järki sanoi heti, että tämä on oikea tapa menetellä, mutta sydän suri pojan puolesta. Kauan odotettu kotiloma peruuntui jälleen :(
Nyt sitten ymmärsin miksi poikaa ei näkynyt...Tuntui olevan liian kova paikka kestää ja kohdata julmat aikuiset kasvotusten.

Mutta äiti-ikävä oli kova ja niinpä hän lopulta koputti oveen ja tuli paikalle. Kertoi itse, että tuli ainoastaan siksi, että halusi nähdä minut. Niin vihaisena, niin katkerana en ole poikaa koskaan ennen nähnyt. Hän oli täynnä raivoa ja oli aidosti sitä mieltä, että häntä on kohdeltu nyt todella kaltoin. Hän on odottanut ja odottanut nätisti kaksi viikkoa, käyttäytynyt hyvin ja sitten....Sori, et pääsekkään kotiin! Ymmärrän hänen tunteensa hyvin. Hän kertoi tunteistaan, siitä miten kokee että hänet on kidnapattu ja aikuiset syyllistyvät vapaudenriistoon pitämällä häntä vankina. Vaikka hän kuinka on vannonut lopettavansa kaiken muun paitsi satunnaisen kannabiksen polton, häntä ei uskota, häneen ei luoteta. Häntä halutaan kiusata ja pitää vankina.  Halusin sitten jäädä kaksin pojan kanssa juttelemaan. Otin vastaan kiukut ja syytökset, annoin pojan purkaa tuskaansa ulos- välillä rauhallisesti, välillä sorruin itsekin ääntäni korottamaan. Kiivaan sananvaihdon jälkeen rauhoitumme, poika itki surkeana kurjuuttaan, halasi kovasti ja kertoi rakastavansa minua. Voi miten kovasti sydämeni huusi : "Lähde kotiin. Otan sinut mukaani. Luotan ettet enää käytä mitään huumeita. Aloitetaan puhtaalta pöydältä". Mutta ei. En voi toimia niin. Uskon siihen, että olisimme hyvin pian lähtöpisteessä, jos nyt kuuntelisin vain sydäntäni. Oli pakko kylmettää itseään, kuunnella järjen ääntä.
Sinne siis jälleen kerran poikani jätin. En voi muuta kuin toivoa, että tämä menetelmä on se oikea....

Tänään aamulla minulle soitettiin ja kerrottiin että paikan vaihto on jo tänään. Kuljetukset hoituvat sieltä Stopparista kahden työntekijän voimin. Uusi paikka, uudet ihmiset- uusi alku? Voi miten kovasti toivon, että tästä kaikesta olisi enemmän hyötyä ja apua kuin haittaa. Kaksi seuraavaa kuukautta hänet aiotaan nyt pitää tuolla Stopparissa, ensimmäisen kuukauden aikana ei ole kotilomia lainkaan. Niin kovasti toivon ja rukoilen pojalleni voimia ja parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta.