20.1.2013

Lopullinen totuus



Perjantaina ennen kotilomaa pidimme välipalaverin, jossa läsnä kaksi poikani ohjaajaa, sosiaalityöntekijä ja minä. Tunnelma oli suht kepeä aluun, juttelimme niitä näitä ja kuulin kuinka hyvin pojallani on jakso mennyt. Hän on hyvä käytöksinen, kohtelias, avoin puhumaan asioistaan. Hymyilin mielessäni ja ajattelin, että niin, juuri tuollainen ihanuus hän on!
Mutta sitten alkoi varsinainen palaveri ja ohjaaja kertoi heti alkuun, että nyt saattaa tulla jotain uutta tietoa, josta äitikään ei vielä aiemmin ole ollut tietoinen...Poika on kertonut historiaansa n. 3-4 viime vuoden ajalta avoimesti ja rehellisesti. Halunnut tuoda nyt kaikki esiin, ettei sisälleen jää enää ainoatakaan salaisuutta. Ja minä kuuntelin. Puhe jatkui ja jatkui ja jatkui. Hyvin pian minulle tuli tunne, että nuorten papereiden on täytynyt sekoittua. Tuo kaikki mitä kuulen, ei voi lukea MINUN lapseni papereissa!!
Esiin tuli kaikkea mahdollista kannabiksen lisäksi. Joukossa paljon yksittäisiä kokeiluja, mutta myöskin säännöllisesti mukana kulkevia aineita. En halua niitä tässä eritellä, mutta kyseessä on siis selvä sekakäyttö. Kaikkea mahdollista millä päätään vaan voi sekoittaa. ( Suonensisäisiä aineita ei tosin koskaan eikä kertaakaan ). Kaikki sumeni ympäriltäni. Kuulin itkeväni ääneen ja tunsin kuinka joku taputti minua olalle, kertoi ymmärtävänsä tuskani täysin. Ehkä se oli sosiaalityöntekijä, ehkä ohjaaja. Elin kuin painajaisunta, joka ei vieläkään ole päättynyt.

Olen ahdistunut, rintaani painaa suuri möykky, hengittäminen on välillä vaikeaa. Itken ahdistustani pois, mutta se ei katoa minusta mihinkään. Aivan kuin raskas musta viitta olisi pudonnut päälleni, en pääse sen alta pois ja sen sisällä on vaikea hengittää. Valot ovat sammuneet, on vain pimeys- pimeys ja pelko.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Sitä kysyn ja kysyn itseltäni uudestaan ja uudestaan. Miten voi olla mahdollista, ettei äiti huomaa mistään mitään? Kuinka olen voinut olla niin sokea, ettei mikään soittanut minulle hälytyskelloja?
Minun poikani. Kuinka paha hänellä onkaan olla, vaikkei hän sitä edelleenkään myönnä. Syyksi tälle kaikelle hän on sanonut vain sen, että "normaali elämä" ei tuntunut tarpeeksi jännittävältä. Hän rakastaa vaaroja ja ihannoi "pikku rikollista" elämää!
Minun poikani. Tuo poika joka on aina noudattanut sääntöjä, käynyt koulunsa hyvin, tullut kotiin sovittuun aikaan, osallistunut arjen viettoon vanhempiensa kanssa- kokkaillut kotona hyviä ruokia, siivoillut, auttanut askareissa.
Minun poikani. Tuo poika joka on aina ollut niin suosittu kaveriporukoissa. Hänestä on aina pidetty, hänellä on aina ollut paljon kavereita.
Minun poikani. Tuo poika joka on joka ilta/yö istunut sänkyni laidalla ja kertonut päivänsä tapahtumista.
Minun poikani. Hän on aineiden sekakäyttäjä.


3 kommenttia:

  1. Mutta se on jo paljon kun hän itse kertoo totuuden mitään kiertelemättä, vaikka se läheisiä (sinua) satuttaakin. Siitä on hyvä nousta.

    Äläkä syytä itseäsi ja muista pitää itsestäsikin huolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tim <3
      On totta, että myös oma jaksamiseni on nyt tärkeää.
      Tuo että poikani avautuu ja haluaa kertoa koko totuuden, on tietysti positiivinen asia. Jospa hän kuitenkin haluaa sitä apua, vaikkei sitä ääneen myönnä...

      Poista
  2. miksi tuo "sekakäyttäjä rikollinen" ei voi voisi olla tuo poika josta lopussa kerrot? onko ns. huonompaa elämää elävä ihminen voisi olla samalla sydämellinen ja avulias? ollaanko me vaan sivistymättömiä yhteiskunnan loisia vailla tulevaisuutta tai elämää...

    VastaaPoista