Taskujen tyhjennys

Tänään on ollut erityisen kurja päivä. Mieli on maassa ja tuntuu että naamaan ihan sattuu tämä vakavuus...Mikään ei tuo edes pientä hymyä kasvoille.
Miksi taas olen näin maassa, miksi tunnen näin syvästi, miksi olen niin hirveän surullinen? Suruuni löytyy selvät syyt, siksi en osaa vielä olla tarpeeksi huolissani itsestäni ja voinnistani. Vaikka on hetkiä jolloin olen varma siitä, etten pärjää enää ilman jotain lääkettä ja olen jo puhelin kourassa soittamassa itselleni lääkäriaikaa. Mutten ole niin tehnyt. En halua lääkkeitä. En halua koukuttua mihinkään uni- tai mielialalääkkeeseen. Tilanne olisi toinen, jos ahdistukseen ja masentuneisuuteen ei olisi mitään järjellistä syytä. Näin ajattelen...En tiedä olenko oikeassa ja toiminko edes järkevästi, mutta katsellaan nyt tilannetta. Eiköhän se lääkäriin menokin tule eteen jos on tullakseen....

Lapsiaan kasvattaa suurella rakkaudella. Uskoo toimivansa juuri oikein, luottaa itseensä, kykyihinsä ja taitoihinsa. Tietää tekevänsä virheitä, mutta ottaa niistä opikseen ja luottaa siihen, ettei lapset mene rikki, eikä maa heidän altaan murene, vaikkemme täydellisiä kasvattajia olekkaan.
Omat lapsenikin olen pyrkinyt kasvattamaan niin, että he aina tietävät minun olevan heidän puolellaan, heidän tukenaan ja apunaan. Olen aina valmis olemaan läsnä, kuuntelemaan ja ohjaamaan, tukemaan ja kannustamaan- on tilanne mikä hyvänsä.

Tärkeimmät asiat joita olen pyrkinyt äitinä vaalimaan, ovat :

AVOIMUUS
YKSILÖLLISYYS
YHTEISÖLLISYYS
TURVALLISUUS
LÄHEISYYS

Jos ja kun nuo asiat perheen sisällä toimivat, moni asia on jo hyvin ja kohdallaan. 

Ja silti olemme nyt tässä pisteessä, että lapsi on huumeiden sekakäyttäjä ja katkolla Stopparissa. Huomaan päivittäin pohtivani yhtä ja samaa asiaa- tunnenko lainkaan omaa lastani? Asiat joita vuosien varrella olemme puhuneet ja käyneet läpi, ovat tuntuneet kovin itsestäänselviltä.
Esim. rehellisyys/avoimuus, huumeisiin ei sekaannuta, mitään ei varasteta- ei mistään, ei koskaan. Ihan aina on poika itsekin sanonut, ettei voisi kuvitellakkaan varastavansa esim. kaupasta. Eikä olisi koskaan niin tyhmä, että alkaisi käyttää huumeita. Ja todellisuudessa kaikki onkin mennyt juuri päinvastoin. Hän on varastellut, näpistellyt, valehdellut, salannut, käyttänyt huumeita. Pettymystä on vaikea kestää. Kyllä, olen pettynyt, eikä sitä ole edes vaikea myöntää. Ja mistä se pettymys tulee? Siitä, ettei omat toiveeni ja tavoitteeni toteutuneet....Olinhan toivonut pojasta aivan toisenlaista. Olin mielessäni elänyt hänen nuoruutensa, suunnitellut kuinka kaikki etenee jne. Ja nyt saan sitten olla pettynyt, koska hän onkin omanlaisensa yksilö, ei sellainen kuin minä kuvittelen.

Helposti me äidit sanomme omista lapsistamme, että "tunnemme heidät kuin omat taskumme". Itsekin olen noin sanonut ja luullut sen olevan ainakin lähes totta. Tätä asiaa itkin juuri eilen rakkaalle ihmiselle ja hän sanoi viisaasti näin : "Kyllä uskon, että vanhemmat voivat tuntea lapsensa "kuin omat taskunsa",mutta harvoinkos taskun pohjalta löytyy tunnistamattomia nappeja, unohtuneita lappuja ja saumoista outoa töhkää, kun kääntää taskun nurinpäin". Näinhän se on. Nyt on omat taskuni käännetty nurinpäin ja kaikki nöyhtä ja töhkä on taskun pohjilta kaivettu esiin. Nyt elän sitä vaihetta, että tutustun tuohon "ylimääräiseen" töhkään, eikä se minua miellytä.
Mutta kovin tärkeää on, että taskut on nyt puhdistettu ja toivon, ettei samaa tarvitse tehdä kovin pian ainakaan uudestaan!

( Pojan vuosien takainen pilapiiros äidistä ja hänen 3 lapsestaan :) )