Siitä on aikaa kun viimeksi olen mitään kirjoittanut. Mitä pidempään tauko jatkui, sen vaikeampaa on ollut jatkaa kirjoittamista. Mutta nyt minussa tapahtui jotain....Koin tarvetta "tarttua kynään".
Keväällä poika lähti vapaaehtoisesti katkolle. Katko ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, vaan jo viikon, parin kuluttua hän lensi hoitokodista pihalle. Kirjaimellisesti. Kyseessä oli ollut yksittäinen raivari, kovaa huutoa ja hermojen menettämistä. Nuori hoitajatyttönen oli tehnyt oman ratkaisunsa ja näyttänyt ovea. Jälkikäteen johtaja pyyteli kovasti anteeksi ja pyyteli poikaa palaamaan takaisin, olihan häntä kohtaan melkoisen kohtuuttomasti katkolla käyttäydytty. Mutta eipähän pojan mieli enää ollut takaisin mennä, sen verran hänkin tuosta itseensä otti.
Tahtoa hänellä kuitenkin edelleen oli ja niinpä hän aloitti avokatkon A-klinikalla. Kävi antamassa seuloja ja sai lääkehoitoa. Kesäkuun loppuun saakka tuota avokatkoa jatkui, eli alle 2kk. Sen jälkeen puheet olivat jälleen entiset : "Pilveä polttelen, mutta en käytä enää mitään muuta." Tuon lauseen olen kuullut lukuisia kertoja.....
Kesä meni enemmän tai vähemmän ns. irtiottona, etäisyyden ottona koko asiaan. Aloin olla niin masentunut, että tajusin etten voi jatkaa enää niin, että koko ajan huolehdin, koko ajan pelkään ja epäilen. Päätin uskoa ja luottaa. Olihan hän näyttänyt oman tahtonsa päästä kuiville ja se kertoo jo paljon. Halusin uskoa, että nyt kaikki vihdoinkin alkaa menemään oikeaan suuntaan!!
Silloin kun totuus alkoi meille valjeta, luin jonkin aikaa päihdeklinikan keskustelusivuja. Hain vertaistukea ja lohtua elämäni suurimpaan järkytykseen. Tarinat olivat hyvin koskettavia, hyvin surullisia. Sama kaava toistui jokaisen äidin/isän huolessa- tupakkaa, alkoholikokeiluja, kannabista. Jonkin ajan kuluttua subutexia, lsd:tä, sieniä, lääkkeitä, ekstaasia, amfetamiinia jne. jne. Rikoksia, varkauksia.
Luin monia tarinoita ja itkin. Kiitin Jumalaa siitä, että meillä ei tilanne sentäs ole tuollainen. Eihän meidän poika "muuta kun polttaa vain kannabista". ( Näin siis ihan alkuaikoina jonkin aikaa luulin). Luin koskettavia tarinoita nuorten kuolemista, yliannostuksista, itsemurhista. Muserruin niin paljon noita lukiessani, että lopetin sivustolla käymisen kokonaan. Koin, että se ei ole minun paikkani, meidän tilanne ei onneksi ole tuollainen, meidän poika kyllä tulee järkiinsä ja lopettaa polttelut!
Niinhän ei sitten kuitenkaan käynyt. Kesän aikana sain kuulla lukuisista varkauksista ja näpistyksistä, joista tuomio tulee sitten aikanaan. Lisäksi maksamattomia sakkoja ym. Luottotiedot hän on pilannut pikavipeillä joita ei tietenkään koskaan ollut varaa maksaa pois. Jostain on pitänyt sitä rahaa saada huumeisiin. Niinpä niin. Niin tuttu kaava päihdeongelmaisilla. Eipä poikennut poikanikaan tuosta kaavasta, vaikka kuinka sitä toivoin.
Kesä oli ja meni, syksy saapui.
Eräänä iltana tyttäreni soitti ja kertoi, että veljeä ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan. Enempää hän ei asiasta tiennyt. Voi luoja tuota säikähdystä ja pelkoa. Kuoleeko hän? Mitä ON tapahtunut? Missä on ollut ja kenen kanssa? Jne. jne.
Onneksi oli kavereita paikalla ja älysivät soittaa apua. Jo ambulanssissa poika sai lääkehiiltä ja vietti sitten tarkkailussa yön sairaalassa.
Omien sanojensa mukaan oli ottanut "normaalin annoksen" Tramaleita. En tiedä puhuiko totta, vai oliko syönyt myrkkysieniä liikaa tms.
Isänsäkin sanoi pojalle, että eipä ollut kaukana sekään, että olisimme joutuneet vierailemaan sairaalan alakerrassa, eli ruumishuoneella. Sitäkö haluat?
Surullista tämä on. Niin vähän voi lapsensa hyväksi tehdä. Ja vaikka tekisitkin kaiken mahdollisen, ei se apua hänelle tuo. Niin kauan kun hänen päänsä on tuossa asennossa, että huumeet on ok, niin paranemiseen ei ole mahdollisuutta. Sairaalareissu kyllä säikäytti häntä itseäänkin ja sanoi tulleensa nyt järkiinsä. NYT loppui kaikki sekoilu!! Kannabista hän ei aio lopettaa koskaan, sen on sanonut suoraan, mutta muuta ei enää aio käyttää. Ja tämän jälkeen poika marssi jälleen A-klinikalle hakemaan apua.
Tällä hetkellä meidän välimme ovat hyvin kireät. Pojan persoonallisuus on muuttunut. Hänestä on tullut kireämpi ja ärsytyskynnys on niin matala, ettemme voi keskustella mistään ilman että hän suuttuu ja poistuu paikalta raivosta puhisten. Olen varma, että hän on ihan sirpaleina. Hänellä ei ole hyvä olla, hän ei ole onnellinen. Toivoin niin kovasti nyt pitkän pitkää katkoa ja kuntoutusta. Toivoin, että hän olisi laitoksessa vähintään sen puoli vuotta ja saisi itsensä jaloilleen. Mutta A-klinikka tarjosi hänelle nyt pitkää avokatkoa ensin.....Ja jos se ei toimi, niin sitten mahdollinen laitospaikka. Säästöä, säästöä. Ymmärrän että jonot ovat pitkät ja paikkoja rajoitetusti, mutta jo viime kevään epäonnisuuden vuoksi pojan kuuluisi nyt kyllä päästä katkolle sanon minä!
Haluan poikani takaisin. Haluan nähdä hymyn ja valon hänen kasvoillaan. Minulla on ikävä niitä.
