Juuri kun luulin...

Niin. Juuri kun luulin kaiken olevan menossa hyvään suuntaan, tuli jälleen romahdus. Märkä rätti lensi kasvoilleni. Mikään ei ollutkaan hyvin, ei mikään. Pojan pirteys ja elämänhalu olivatkin seurausta vaan uusista päihteistä. Tilanne oli karannut aivan käsistä ja poika oli itsekin kovin huolissaan.
Viikon, ehkä kaksi tai kolme, saimme elää "hyvää aikaa". Valoisampi tulevaisuus kolkutteli ovella ja luottamus poikaan alkoi olla ihan kohdillaan. Mutta sitten tuli päivä jolloin poika käyttäytyi kovin agressiivisesti, enkä tunnistanut häntä omaksi itsekseen. Kysyin suoraan : Mitä käytät ja minkä verran? Tosi harvoin kannabista, en mitään muuta!!! Tuon hän sai huudettua päin naamaani, vihaisena ja tuskaisena. Mutta samalla tuli itku. "Äiti, mun tilanne on paljon huonompi kun ennen". Sitten puhuttiin ja itkettiin, itkettiin ja puhuttiin. Huudettiin ja raivottiin ja taas itkettiin.

Päivittäin kannabista. Päivittäin Tramal-kipulääkettä. Subutex. Esso. Lsd. Sienet "viihdekäytössä". Syvä hiljaisuus.

Eilen poika lähti katkolle. Itse tahtoi, itse hakeutui. Toivon ja rukoilen, että hänellä löytyisi nyt myös sitä motivaatioita. Kaikki lähtee itsestä. Hänen on tehtävä itse tuo päätös. Mikään mahti maailmassa ei auta, ellei hänellä itsellä löydy tahtoa. Vaikka antaisin hänelle kaiken rakkauteni, kaiken tukeni, kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa, ei siitä ole apua. Ei siitä ole hyötyä. Olin ihan naiivi kun niin luulin. Luulin että rakkauteni pelastaa hänet. Ei se pelasta. Hän pelastaa itse itsensä. Sitä toivon.

Kannattiko tämä taistelu sittenkin?

Ihan ensin tahdon kiittää teitä kaikkia lukijoitani ja teitä, jotka olette jättäneet kommentteja ja tsemppauksia teksteihini. Joka ikisen viestin olen lukenut ja ollut niistä kiitollinen, mutta minulla ei ole ollut pitkään aikaan voimia kommentoida niitä, eikä päivitellä tätä blogiani muutenkaan. Mutta nyt tuli se hetki, että tahdon muutaman sanan kirjoittaa.

Minulle suositeltiin jossain vaiheessa päiväkirjan kirjoittamista. Se olisi voinut olla hyvä tapa purkaa ahdistusta. Vapaasti, vain itselleen kirjoitettuun tekstiin, pystyy ja uskaltaa kirjoittaa mietteet juuri sellaisina kuin ne ovat. Mitään ei tarvitse sensuroida, antaa palaa vaan.....
Mutta ei se luonnistunut minulta. Hetken yritin, mutta aina se kirjoittaminen jäi. Ei ollut voimia edes siihen. Eikä halua. Ei ollut halua mihinkään. Kaikki tuntui turhalta tai oikeastaan mikään ei tuntunut enää miltään. Se oli ehkä se pahin vaihe. Tavallaan kaikki suru lakkasi. Kyyneleet lakkasivat tulemasta, en tuntenut mitään. En iloa, en surua.
Silloin kun itkin, tai raivosin, tai syyttelin itseäni kaikesta, tiesin eläväni. Tiesin olevani läsnä, tiesin olevani olemassa. Mutta kun mikään ei enää tunnu miltään, ihminen sammuu, alkaa hiipumaan kaikesta kauemmas ja kauemmas. En osaa asiaa paremmin selittää, mutta koen että minulle kävi noin. Ja se olotila oli liian pelottava, liian ahdistava. Silloin annoin periksi ja aloitin mielialalääkkeen syönnin. ( 75mg Venlafax, 1 tabl. päivässä ). Päätös lääkkeen aloittamisesta ei lopulta ollut vaikea, vaikka olin kipuillut asian kanssa jo pitkään....Se päivä vaan tuli, kun tajusin että en pysty elämään ilman lääkeapua.

Pari kolme 1.viikkoa olivat melko kamalat, tuli lisäahdistuksia ja olo oli hyvinkin kurja. Mutta sen jälkeen alkoi helpottaa ja nyt jo huomaan, että sängystä nouseminen on helpompaa. Olen jopa tuntenut pieniä onnen hetkiä aurinkoisina päivinä, tuntenut iloa lisääntyneestä valosta....Alkaako elämä kuitenkin voittamaan? :)

Päiväkirjan kirjoittaminen ei luonnistunut, enkä blogiakaan siis jaksanut kirjoittaa, niin silti sisälläni oli paljon tuskaa, jotka halusin huutaa ulos, paljon kysymyksiä, joihin tahdoin vastauksia. Elettiin tämän vuoden ensimmäisiä päiviä...Oli kulunut jo vuosi siitä, kun poikani oli katkolla ensimmäisessä paikassa.
En uskaltanut luottaa mihinkään mitä hän sanoi. Epäilin aina mielessäni pahinta ja myönsihän hän toki, että kannabista kuluu lähes päivittäin ja syksyllä oli ollut yksi esso-kerta ja pari kertaa oli syönyt sieniä. Se millä poika minua rauhoitteli, oli se, ettei mikään muu sovi hänelle kuin kannabis ja alkoholi...Muista ei saa hyviä fiiliksiä, eikä aio niitä käyttää. Niin....Eli mikään ei ole siinä mielessä muuttunut- kaikki olisi ihan ok, jos tulisi hyvät fiilikset. Suhtautuminen huumeita kohtaan on siis edelleen liian positiivinen.
Silloin päätin, että kirjoitan pojalleni kirjeen. Puhutut asiat on helppo unohtaa, sanoja on helppo vääristellä, mutta kirjoitettu teksti säilyy ja siihen on helppo palata uudestaan ja uudestaan, jos niin haluaa.
Kirjeestä tuli pitkä. Lukuisia A4-arkkeja. Kirjoitin kaiken sisältäni "pois". Kirjoitin hänen lapsuusajastaan, perheestämme, elämästämme, arjesta- iloista ja suruista. Kerroin pelkoni syyt, kerroin suruni ja voimattomuuteni- kerroin rakkauteni.
Poika kommentoi kirjettä pitkillä tekstiviesteillä. Lämpimiä sanoja, paljon rakkautta ja paljon katumusta ja anteeksi pyyntöjä sisältävät viestit lämmittivät mieltäni. Uskoni häneen alkoi jälleen hiljalleen rakentua ja voimistua. Ehkä hän kuitenkin tästä selviää....Ehkä selviämme tästä kaikki!

Nyt kirjeestä on kulunut n. kaksi kuukautta. Tänä aikana olen kuullut paljon positiivisia kommentteja pojan kavereilta ja siskolta. Jokin hänessä on liikahtanut ja hänenkin elämänsä on ollut valoisampaa ja energisempää. Poika oli siskolleen sanonut : " Jotenkii mä vaan oon saanut elämäni takas raiteilleen". Ja toki olen itsekin nähnyt muutoksen. Tupakan polton hän on lähes lopettanut, eikä kannabista kulu enää päivittäin. Raha-asiat ja koulun hän hoitaa mallikkaasti, eikä poissaoloaja ole kuin ihan muutama aamumyöhästyminen.
En tiedä mitä tapahtui, mutta suunta on nyt oikea :) Minulle poika sanoi, että on kasvanut ja kehittynyt, eikä enää ajattele niin lapsellisesti asioista kuin ennen. Totta varmasti tuokin. Olen tällä hetkellä hänestä kovinkin onnellinen ja ylpeä <3

Toivunko koskaan?

Voi mikä vuosi tämä onkaan ollut. Päivä on mennyt täydellisessä alakulossa ja viimeiset pari tuntia olen vain itkenyt ahdistustani ulos. Samat kysymykset pyörii päässäni : Miksi helvetissä aloit käyttämään aineita?? Mikä sinut sai tekemään niin?? Mikä elämässäsi meni pieleen?? Mitä minä tein väärin?? Miksi en huomannut mitään?? Millainen oikeasti olet, tunnenko sinua lainkaan?? Valehteletko edelleen, niin kuin tapanasi on ollut?? Käytätkö muuta kuin kannabista??

Tuntuu että tukahdun tähän suruun ja toisaalta olen täynnä raivoa. Olen raivoissani siitä, että poika pilasi elämäni. Kaikki muuttui kerrasta-  valo elämästäni katosi, enkä löydä sitä enää takaisin. Miksi teit minulle näin? Tässäkö kiitos kaikista näistä vuosista joita olen sinua rakastanut ja hoivannut, pitänyt kuin kukkaa kämmenelläni. Tiedän, että kuulostan ihan naurettavalta. Itsesäälissä kieriskelevä ihminen on ärsyttävä. En tahdo olla tämmöinen, mutta haluan sanoa asian juuri niin kuin se itsestä tuntuu. Ja tältä tämä kaikki tuntuu.
En saa pois silmistäni sitä näkyä, kun kuvittelen poikani imppaamassa jotain sa*tanan butaania. Tai sitä, kun hän syö kärpässieniä. Tai ihan mitä tahansa muuta. Se näky on pahempi kuin pahin painajainen koskaan.

Olen ollut masentunut ja ahdistunut pitkään. Mutta vasta viime viikolla sain puhuttua asiasta lääkärin kanssa. Hän kirjoitti mielialalääke reseptin, jota en ole vielä hakenut. On iso kynnys aloittaa lääkkeen käyttö, mutta kyllä viimeistään tänään olen ymmärtänyt sen, ettei tämä tuska mene itsestään ohi. On pakko myöntää, että tarvitsen apua!