Toivunko koskaan?

Voi mikä vuosi tämä onkaan ollut. Päivä on mennyt täydellisessä alakulossa ja viimeiset pari tuntia olen vain itkenyt ahdistustani ulos. Samat kysymykset pyörii päässäni : Miksi helvetissä aloit käyttämään aineita?? Mikä sinut sai tekemään niin?? Mikä elämässäsi meni pieleen?? Mitä minä tein väärin?? Miksi en huomannut mitään?? Millainen oikeasti olet, tunnenko sinua lainkaan?? Valehteletko edelleen, niin kuin tapanasi on ollut?? Käytätkö muuta kuin kannabista??

Tuntuu että tukahdun tähän suruun ja toisaalta olen täynnä raivoa. Olen raivoissani siitä, että poika pilasi elämäni. Kaikki muuttui kerrasta-  valo elämästäni katosi, enkä löydä sitä enää takaisin. Miksi teit minulle näin? Tässäkö kiitos kaikista näistä vuosista joita olen sinua rakastanut ja hoivannut, pitänyt kuin kukkaa kämmenelläni. Tiedän, että kuulostan ihan naurettavalta. Itsesäälissä kieriskelevä ihminen on ärsyttävä. En tahdo olla tämmöinen, mutta haluan sanoa asian juuri niin kuin se itsestä tuntuu. Ja tältä tämä kaikki tuntuu.
En saa pois silmistäni sitä näkyä, kun kuvittelen poikani imppaamassa jotain sa*tanan butaania. Tai sitä, kun hän syö kärpässieniä. Tai ihan mitä tahansa muuta. Se näky on pahempi kuin pahin painajainen koskaan.

Olen ollut masentunut ja ahdistunut pitkään. Mutta vasta viime viikolla sain puhuttua asiasta lääkärin kanssa. Hän kirjoitti mielialalääke reseptin, jota en ole vielä hakenut. On iso kynnys aloittaa lääkkeen käyttö, mutta kyllä viimeistään tänään olen ymmärtänyt sen, ettei tämä tuska mene itsestään ohi. On pakko myöntää, että tarvitsen apua!

Kesä -13

On vierähtänyt pitkä aika viimeisestä päivityksestä. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon palautetta ja paljon on toivottu uusia kuulumisia!

Huomasin tuossa keväällä, että kirjoittaminen muuttui vaikeammaksi sen myötä kun poika sai tietää tästä blogista. Ei ollutkaan enää helppoa kertoa omista tunteistaan ja peloistaan...Mutta nyt aion taas niin tehdä :)

Poika muutti omaan asuntoonsa 1.5. Sen jälkeen tilanne tietysti muuttui, koska hän ei enää ollutkaan 24/7 silmieni edessä. Täysi-ikäinen nuori vastaa teoistaan itse. On tullut se kohta jossa hän oikeasti itse valitsee elämänsä suunnan. Pari ensimmäistä viikkoa hän otti ilon irti "vapaudesta" ja pilveä ja alkoholia kului reippaasti. Viikosta saattoi mennä 4-5 päivää päihteissä. Tilanne näytti huolestuttavalta ja tuntui ettei mitkään puheet auta- hän itse tietää miten on hyvä elää!

Mutta tuon parin viikon rellestämisen jälkeen hän yks kaks ilmoitti menevänsä töihin! Olimme koko alkuvuoden puhuneet hänelle työnteon ja opiskelujen tärkeydestä ja siitä, että huonoin kaikista vaihtoehdoista on jättäytyä kaiken ulkopuolelle- syrjäytyä.
En siis parempaa uutista olisi voinut kuulla!! Työpaikka ja yhteyshaussa opiskelupaikka syksyksi. Välimme muuttuivat pitkin kesää yhä lämpimimmiksi ja elämämme on ollut huomattavasti huolettomampaa kuin olisi voinut kuvitella. Hänen työpaikkansa oli aivan lähellä meitä ja siitä syystä hän kävikin koko kesän päivittäin kotona. Oli hyvä tulla kotiin syömään ja pesemään pyykkejä. Meidän välisestä luottamuksesta kertoo myöskin se, että hän antoi minulle asuntonsa avaimen siltä varalta, että jättää oman avaimensa sisäpuolelle tai kadottaa. Pieni asia, mutta kovin tärkeä juttu minulle.

Olemme puhuneet huumeista kesänkin aikana. Hän on vakuuttanut, että kaikki on hyvin....Hän ei käytä mitään muuta kuin kukkaa ja sitäkin vain parisen kertaa viikossa. Ei siis enää päivittäin, niin kuin aiemmin. Voimmeko luottaa tähän? Ehkä emme, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin yrittää ainakin luottaa? Onneksi mitään merkkejä muista aineista ei ole ollut näkyvissä....

Viikon kuluttua alkaa koulu. Uusi koulu kestää 3v. Työt hän lopetti viikko sitten ja viettää nyt siis parin viikon ansaittua kesälomaa. Tänään hän on lähtenyt parin kaverinsa kanssa "reissuun" ja aikoo samalla käydä 1. stoppipaikassa moikkaamassa hoitajia :) Sitä pysäytysjaksoa hän muistelee ihan hyvillä mielin ja selkeesti jäi kaipaamaan paria työntekijää. Toinen paikka, eli varsinainen Stoppari-jakso on katkeria muistoja tulvillaan. Se oli kuulema hänen elämänsä turhinta aikaa...

Kyselin tänään tyttäreltäni näistä poikani reissukavereista, että tietääkö hän millaisia poikia he ovat...millainen reissu mahtaa olla kyseessä....Hän vastasi, että no tiiäthän sinä. Samanlaisia polttelijoita. Kukkaa, kukkaa, kukkaa! Mistään muusta eivät edes puhu.
Niinpä.
On se loistava kasvi.

Takapakkia...

Pienen hetken sain iloita, pienen hetken sain toivoa, pienen hetken jopa uskoin.
Yksi pieni puhelu ja tuo kaikki katosi.
"Oon käyttänyt vaan vähän", hän jaksoi sanoa ja lopetimme puhelun.